Hirveää oikeastaan aloittaa uusi vuosi tässä maailmantilanteessa. Epätoivonviestit syöksähtelevät hätääntyneinä ympärillä. Syyria, Etelä-Sudan, Kongo, naapurimaan juna-asema- ja bussiattentaatit. Tuskan rengas kalisee ympärillä. Voisimmeko tehdä jotain? Näin kysyessään tuntee itsensä hirveän voimattomaksi ja neuvottomaksi. Rukoilla, edes yrittää. Yhteisesti, ekumeenisesti. Pahan valtaa ei voiteta vihan välinein. Viha kumuloituu. Välittäminen lisää välittämisen tekoja. Jo ajatus on teko, jollakin ulottuvuudella. Rukous on teko isommalla ulottuvuudella.

Yritin kirjoittaa muutaman aforismin. Ehkä eivät ole vielä valmiita, vaativat hiomista.
Haluan silti jakaa nämä:

Mannerlaatat törmäävät, kansat puristuvat, kipu höyrystyy ilmaan.

Vuodet kuivuvat veritahroina historian lehdille.

Suojelemme sieluamme alaslasketuin ripsin, eikö mieluummin ylösnostetuin käsin.

Ilo ja suru poukkoilevat levottomissa tuulissa, tiivistyykö suru sateeksi.

Aatonaatonaatto. Ei lunta. Ruoho vihreä, taivas harmaa, naapurin tuija-aita ilman huurteista hohtoa. Silti, joulu on edessä. Mieli rauhallinen. Kakut ja tortut odottavat pakkasessa, kinkku sulamassa, jouluvalot ulkona ja sisällä.

Huomenna pitää tehdä viimeiset ostokset, ylihuomenna menemme lasten ja lapsenlapsen kanssa viettämään aattoiltaa.

Vielä muutama vuosi sitten tähän aikaan oli kova tohina, leipominen, jynssääminen ja laatikoiden paistaminen. Nyt vastuuta on jaettu ja kiire kadonnut. Emme ole astuneet tavarataivaan porteille muutamaa pikkulahjan ostoa lukuunottamatta. Hyvä niin.

Pistäydymme sukulaisissa, he meillä, pyhinä tai välipäivinä. Jokunen kunnon vanhanajan filmi näyttää olevan tulossa, kertaalleen  katsottu, mutta sitä antoisampi. Joulu muuntautuu lopulta aineettomampaan kuosiin: hyviä makuja, lukemista, katsomista. Tällainen juhla sopii näille kymmenille.

Turvallisesti kotona?

Ei ole välttämättä suurikaan riemu olla vanha tai tulla vanhaksi. Meidät säästetään hengiltä. Niin kauan kun jalat ja pää vielä jotenkuten tutisevat, selviät ehkä. Mutta sen jälkeen näyttää hiukkasen huteralta.

Aina pitää olla verkostot kunnossa ja tietoisuus avun saamisesta tarvittaessa selvillä.
Mietin niitä, joilla näin ei ole.

Kun vielä köröttelee rollaattorilla tai pyörätuolilla, ehkä selviää. Mikäli rollaattori tai pyörätuoli mahtuu hissiin ja talossa ylipäätään on hissi. Pääsee edes joskus huljuttelemaan takkuisia ajatuksiaan,  tapaamaan vaikka  tuttuja.

Mutta kun olet sidottu sänkyyn etkä omin neuvoin siitä ylös nouse? Tai jos muisti ei luotettavasti käskyjä tottele?

Kotona pitäisi pärjätä ulkoisen tuen turvin pitkälle. Tuskin on kuitenkaan järkevää tai edes oikeusturvan kannalta mahdollista jättää vuoteeseen sidottu ihminen kotihoitoon ilman omaishoitajaa. Mielestäni ei ole. Ongelmana on se, että apua ei ole välttämättä saatavissa juuri silloin, kun sitä tarvitsisi. Ja muutoinkin, vaikka on vielä hiukan liikuntakykyäkin jäljellä, mutta on esim. liukastunut, loukannut itsensä, omin neuvoin ei ylös pääse ja puhelin on pitkällä. Siinä sitä ollaan.

Mikäli sinulla on turvaranneke ja olet sen verran tolkuissasi, että osaat sitä käyttää, voit hälyttää apua.  Aina ei näin ole. Olen kuullut, että dementoituneelle on asennettu turvaranneke, mutta hän ei enää muistakaan, miten sitä käytetään. Jos turvaranneketta ei ole tai olet siinä tilassa, ettei ajatus kulje, tilanne on pelottava. Parhaimmassa tapauksessakin avun paikalle saaminen kestää. Hoitavalla yksiköllä ei ehkä ole juuri silloin resursseja vapaana, omaiset tai sukulaiset ovat kaukana eivätkä pääse tulemaan. Kyllä siinä on itsensä kanssa neuvottelemista.

Turvaranneke ja helposti saatavilla oleva puhelin ovat aivan välttämätön väline suurelle osalle vanhuksia. Mutta lisäksi pitää olla riittävästi toimijoita, jotka tulevat tarvittaessa nopeasti paikalle.

Paljon on tekemätöntä työtä vanhusten hoidon saralla. Ensinnäkin meiltä puuttuu kattava informaatio eri tilanteita varten, mistä apua, tukia ja etuuksia voi hakea ja saada. Täytyisi olla yksi varma piste, mihin ottaa yhteyttä ja mistä ohjataan eteenpäin. Jokaisen niin vanhan kuin nuorenkin pitää luotettavasti ja helposti saada selville, mitä hänelle missäkin elämäntilanteessa kuuluu.

Varmimmin tämä toimisi Kelassa. Hyvä nettiyhteys, hyvä puhelinyhteys ja mahdollisuus päästä toimistoon juttelemaan kohtuuajassa, jos ei asiat muutoin tunnu selviävän. Virossa nämä asiat on hoidettu esimerkillisellä tavalla. Meillekin on tarjottu mahdollisuus kopioida järjestelmä, käsittääkseni ihan ilmaiseksi. Onko varaa sivuuttaa tarjous? Tietysti se tulisi sopeuttaa omiin oloihin.

Mitä vanhempi tai mitä rajoittuneempi kyvyiltään ihminen on, sitä selkeämpiä ja helpommin tavoitettavia apuverkostojen on oltava. Netti on hyvä, jos osaa sitä käyttää. Ikääntyneissä on vielä sellaisia, jotka eivät osaa. Toiset saavat tukea sukulaisiltaan tai tuttaviltaan. Ne jotka jäävät tällaisen tuen ulkopuolelle, tarvitsevat muita kanavia. Niitä on järjestettävä. Jokaisessa kunnassa pitäisi olla toimipisteitä, joihin voi mennä neuvottelemaan. Mikäli sinne jollakin konstilla pääsee. Tai lähettää joku asialle.

Uusia sähköisiä järjestelmiä on varmasti kehitteillä, puhe- ja kuvakanavia, joilla voisi toiminta-rajoitteinenkin, teoreettisesti,  saada yhteyden auttajiinsa. Avuntuottajaosapuoli voisi nähdä ja monitoroida autettavan tilanteen, antaa ohjeita ja lähettää apua. Jokaiseen kotiin tälläisen verkoston järjestäminen ei onnistuisi eikä tietysti tarvitsisikaan, jos muu toimintakyky on tallella. Kyseenalaista on kuitenkin jättää ihminen itsensä armoille. Jotenkin tämä tuntuu heitteillejätöltä, en mahda sille mitään. Ei ehkä sittenkään näin. Jos olisin päättäjä, en pystyisi toimimaan tällä tavoin. Ihmisen pitää saada tuntea vanhana ja sairaanakin olevansa turvassa.

Joillakin onnekkailla on omaishoitaja, aviopuoliso, lapsi tai muu läheinen henkilö. Tilanne on todella onnellinen hoidettavan kannalta, mikäli vuorovaikutussuhde  on lämmin ja turvallinen. Yhteiskunnan pitäisi satsata resursseja omaishoitoon nopeasti ja riittävästi. Omaishoito on yhteiskunnan kannalta edullisinta hoitoa. Sitä on tuettava myös taloudellisesti aivan toisenlaisin panoksin kuin nyt on laita. Että hoitaja ja hoidettava tulevat toimeen, selviytyvät ja jaksavat.

Omaishoitaja tarvitsee säännölliset vapaapäivät ja vapaata tarvittaessa muutoinkin asioiden toimittamiseen ja henkiseen latautumiseen. Niistä ei saa pihistellä. Omaishoitajalle on järjestettävä sijaisia ja hoidettavalle hoitojaksoja kodin ulkopuolella aina tarvittaessa. Yhteiskunnan ei kannata venyttää pinnaa. Se ei ole kenenkään etu.

Jos omaishoitaja on itsekin vanha ja huonokuntoinen, kuten usein on, tilanne saattaa joskus riistäytyä käsistä. Liian väsynyt ihminen ei kykene enää toimimaan empaattisesti. Hän saattaa menettää herkkävaistoisuutensa hoidettavan avuntarpeelle, kyynistyä ja ärtyä. Silloin hoidettava tuntee itsensä turvattomaksi.

Omaishoitojärjestelmä tarvitsee taakseen joustavan turvaverkon ja rahoituksen siihen. Kun hoitajan voimat hiipuvat tilapäisesti tai vielä pahempi, pysyvästi, hänen täytyy voida turvallisesti kääntyä oman terveydenhoitotoimipisteensä puoleen ja pyytää apua tilanteen ratkaisemiseksi.

Vaikka varsinainen hoito ja selviytyminen olisi järjestyksessä joko omaishoidon tai itsenäisen suoriutumisen kautta, tilanne ei ole siltikään ongelmaton. Yksinäisyys ja virikkeiden vähäisyys vaivaa meitä kaikkia joskus ja mitä rajoitetummaksi kuntomme tulee, mitä vaikeampi on lähteä liikkeelle kodin ulkopuolelle, sen pahemmaksi yksinäisyys voi äityä. Meille on suotu aivot toimintaa varten. Aivot huutavat tekemistä.

Voihan sitä lukea. Voi toki ja lukeminen onkin yksi parhaista ajan kesyttäjistä. Mutta aina ei jaksa. Vielä pahempi, jos näkee niin huonosti, että lukeminen on työlästä tai ei onnistu lainkaan. Apuvälineitä tietysti löytyy ja on äänikirjoja, mutta niiden hankkiminen ja asentaminen vaatii energiaa sekin. Kuvaruudun tuijottamiseen ryytyy sitäkin nopeammin. Ihminen kaipaa ihmistä. Ihminen tarvitsee ihmistä.

Tähän tulee ehkä hätiin kolmas sektori, mutta jokaista yksinäistä se ei tavoita. On kai jo alettu etsivä vanhustyö. Ainakin on alettu etsivä nuorisotyö. Aivan yhtä paljon kuin nuoret myös vanhukset tarvitsevat tällaista toimintaa. Yksinäisten luo pitää mennä. Sillä tavoin voidaan helpottaa niitä pitkiä päiviä ja pitkiä vuosia, joita ei millään jaksaisi aloillaan kestää omien tunkkaisten ajatusten parissa.

Ystävät, naapurit, omaiset ja muutkin voisivat oman tukensa lisäksi lähettää avustusjärjestöille pienen vihjeen, että täällä tarvittaisiin puhekumppania ja kuuntelijaa. Tässä voisimme varmasti tehdä paljon enemmän. Meidän pitäisi vain välittää enemmän.

Miten löytäisimme ne, joilla ei ole edes vinkkaajaa. Ei ole askelia oven takana. Tietysti, jos tarvitsee hoitopalveluja, joku sentään käy ihmisen luona. Hoitajilla ei ole kuitenkaan aikaa. Mutta jospa liikenisi joku sekunti ottaa yhteyttä kolmannen sektorin toimijoihin. Pitäisi kai olla joku helposti löydettävä ja muistettava yhteysnumero tai nettilinkki, johon tällaiset yhteydenottopyynnöt kanavoitaisiin ja levitettäisiin sieltä eteenpäin varsinaisille toimijoille.

Vanhuus voi olla mielekästä aikaa ja iloinen asia, jos tukea on riittävästi saatavissa. Nykyisellään näin ei ole.

Suuri raha - ilo ja turvallisuus?

Olen miettinyt jo vuosikausia, mitä ihminen tekee hirveän paljolla rahalla. Mitä se tuo? Mitä se merkitsee hänelle? Miksi se on tärkeää. Raha tuo tietysti iloa, voi tehdä asioita, mitä on hauskaa tehdä. Jos rahaa on paljon, ei tarvitse ajatella, riittääkö se siihen tai tuohon. Niin. Mutta suhteellisen kohtuullisellakin määrällä nuo toiveet toteutuisivat. Tietysti hankinnan kohteita voi suurentaa. Jaguaari ja ammattikuski, että voi istuskella takapenkillä mustassa silinterihatussa. Loistojahti. Huviloita siellä ja täällä. Aluksi sellaisesta on varmaan paljonkin iloa. Mutta ihminen tottuu ja turtuu. Kohta ei tunnu juuri miltään.
Onko siinä ehkä sittenkin kyse kateudesta. Siitä, että muut ovat kateellisia. Se hivelee.
Entä turvallisuus sitten. Paljo raha tuo turvallisuutta. Ei tarvitse heti lähteä kerjuulle. Se tuo riippumattomuutta. Voi tehdä omia päätöksiä. Vai voiko? Johonkin kuppikuntaanhan sitä silloinkin kuuluu. Pitää ottaa huomioon vertaisryhmät. Kun rahaa on tosi paljon, lisää kasaan mättäminen ei enää kohota pulssia. Voi olla pikemminkin päinvastoin. Pitää muurata talo ja piha panssariaidoin, panna vartijat portille. Uhan, terrorismin pelko hiipii mieleen.
Mistä sitten on kysymys? Egosta, uskoisin. Monia pörssiyhtiön tai suuryrityksen johtajaa katsellessa tulee mieleen, että ego on avainsana. Ikäänkuin pieni poika, poika useimmiten, seisoisi keskellä autiota pihaa ja palelisi. Tai kyyhöttäisi kellarin rapuilla ja varoisi katsomasta taakseen pimeään loukkoon. Ego ei ota kasvaakseen riittäviin mittoihin ilman lisäetuuksia, palkkoja, palkkioita, optioita, lisäeläkkeitä. Tällainen ihminen on jäänyt joskus jotain paitsi. Ehkä jo lapsena. Vaille suojaa ja rakkautta.
Mutta mitä tapahtuu, kun ihminen vuoraa itsensä setelein, osakekirjoin, optiosopimuksin, lukemattomin hyödykkein, joista tavan kansalainen ei voi edes uneksia. Onko hyvä olla tällaisen paperipeiton alla? Ehkä siellä ei palele enää, onhan ilmaa välissä. Mutta ... saattaa tuntua pikkuisen tunkkaiselta.
Tuoko jokainen uusi hyöyke uuden ilon. Hetkeksi ehkä, sekunniksi pariksi. Sitten se unohtuu.
Terveen ihmisen iloon kuuluu ilon jakaminen. Jos minulla on asiat hyvin, herkullinen kakku pöydässä, tarjoan siitä mielelläni palan myös nappurilleni. Minusta kuitenkin tuntuu, että todella uppo-onnekkaat ovat kadottaneet tämän kyvyn. Ovat vuorautuneet niin paksusti paperikasojensa sisään, etteivät näe, maista tai haista mitään mitä "manalassa", tuolla alhaalla tapahtuu. Puhumattakaan, että tarttuisivat joskus jotakuta ei-meikäläistä kädestä kysyäkseen, mitä kuuluu.
Minusta tämä on surullista, sillä se kertoo, että tällaiselta ihmiselta puuttuu aitoja ilon ja läheisyyden kokemuksia.
Olen joskus istunut pörssiyhtiöiden yktiökokouksissa, muutamissa ja katsellut sieltä takapenkilta keulakuvia. Kylmät silmät, parkkiintunut nahka, jähmettynyt hymy, tiukasti pinnistetty, joka huutaa jo kauas: pysykää poissa.
Tämä on kummallista. Minusta ihminen voisi olla rikas ja silti lämmin ja inhimillinen. Tämmöisen ihmisen pitää tehdä sen eteen varmasti paljon enemmän kuin meidän tavallisten. Mutta se saattaisi antaa kohtaaville osapuolille jotain merkittävää. Ja enemmän tällä etujensa vankina olevalle. Tuulahduksen keväästä, sinisestä taivaasta, ihmisestä, joka on siihen lähelle osunut.
Ihminen, joka piiloutuu bunkkeriinsa, jää vieraaksi elämän lahjoille, jotka ovat usein ilmaisia. Lapsen lämmin hymy, pieni käsi omassa kädessä. Toveruus, kanssakulkeminen, luonnon hiljainen kieli, joka jää huomaamatta, jos on liian kiire.

Jouluksi kotiin 60-luvun puolimaissa

Joulun alla juna jyskyttää toiseen suuntaan,
käyn hakemassa kahvia,
kinokset vilahtelevat ohi
yhä paksummiksi muuttuen.

Sitten huohotan mökin porrastasanteella,
taivas kaartuu kuin luokki, jännitetty jousi,
sulaa vitilumeksi,
pilvet hajallaan, ohuet.

Tuvan hellalla uunista nostettu lanttukukko,
tuoksu roikkuu verhoissa,
ilo kiipeilee katossa, eksyksissä,
kullanruskeat piparit pellillä uunin suulla.
(Kaneli, neilikka, kardemumma)

Tuosta on kauan.
Tänäänkin leivoin, joulutorttuja ja katkarapupiiraan. Ei joulu kuitenkaan tunnu samalta kuin siellä maalla.
Haimme kuusen omasta metsästä. Sulatimme ja koristelimme. Koristeet eivät olleet kummoisia, jotain nauhaa ja lippuja, kynttilöitä.
Aatonaattona teimme aina karjalanpiirakoita, monta pellillistä, koko naisväki yhdessä. Se oli hauskaa. Leivoimme pipareita ja pullaa. Uuniin karjalanpaistia. Kinkkua ei tuohon aikaan harrastettu. Karjalanpaisti ja sekahedelmäkiisseli, riisipuuroa. Joskus jopa appelsiineja ja omenia. Niitä saatiin vain jouluksi. Ei niitä muulloin tainnut olla edes myytävänä.
Aattoilta oli harras. Ensin lypsettiin lehmät, annettiin niille jotain pikkuherkkua. Sitten virityttiin juhlaan. Pantiin kahvi kiehumaan, pullat pöytään ja laulettiin joululauluja. Joskus taidettiin lukea evankeliumikin. Illan odotettu kohokohta oli lahjojen jaon jälkeen Sillanpään joulupakina. Sen kuuntelimme aina radiosta.
Lempeässä kynttilänvalossa korkeista ikkunoista näkyi taivas, usein kirkas, pakkashuurteisten puiden takana. Kävimme portailla kurkistamassa  hankien valkoisuutta, varjoja, oksien kahinaa, valoja naapurin ikkunoissa. Niin rauhallista ja hiljaista. Mieli levossa. Pyhän kosketus.

Mökki

Viimeinen marraskuuta. Ajattelin mökkiä. Nyt siellä on lunta. Hitaasti sinnekin on käsittääkseni tullut. Toisin kuin 50-luvulla. Tai 70-80-luvulla, kun kävimme lasten kanssa. Silloin kinokset ulottuivat liki räystäälle. Ja pakkasta riitti. Iltaisin ja yöllä, varsinkin kun oli kuutamo, taivas oli upea, tähtiä, isoja ja pieniä, sykkivät kirkkaina. Revontulet leiskuivat.
50-luvulla kävimme usein kylässä lähinaapurissa. Talvella oli mukavaa tehdä tuo pieni matka kävellen tai hiihtäen. Lumiset puut nuokkuivat, tuuli vihelteli. Kahvin kanssa uunilämpimäistä leipää ja tuoretta pullaa. Pieniä asioita jää mieleen.
Mökissä on tällä hetkellä hyytävän kylmä. Surullista ajatella sitä. Emme jätä lämmitystä päälle, kun emme talvella käy. Mökki odottaa kevättä. Ja me tulemme keväällä. Niinkuin vanhan ystävän luo.
Silloin kun olin opiskelemassa ja äiti vielä eli, kävin usein kotona, vaikka matka oli pitkä. Junalla se taittui mukavasti. Joulut vietimme aina äitini ja sisareni kanssa. Joskus oli myös tätini miehineen. Naapureita kävi pyhinä. Ihania jouluja, tunnelmallisia.

Elämän puu

Teema-kanava tarjosi sunnuntai-iltana yhden hienoimmista elokuvista, mitä olen katsonut, Terrence Malickin ohjaaman vuonna 2011 ilmestyneen Elämän puun.
Keski-ikään ehtinyt mies muistelee kuolleita veljiään. Muistot vievät hänet 1950-luvulle. Kerrotaan kolmesta pojasta, joita kuvataan pikkulapsi-iästä  esiteini-ikäisiksi asti. Perheen tyrannimaista isää näytteli Brad Pitt ja hellää, herkkää äitiä Jessica Chastain, erinomaisia molemmat. Myös lasten roolisuoritukset olivat hienoja tulkintoja, kasvot ilmeikkäitä, puhuvia.
Filmi alkaa surusta. Lapsi on kuollut. Vanhempien tuska ja syyllisyys vangitsevat katsojan. Sitten tulee merkillistä kuvamateriaalia useiden minuuttien ajan. Surun kuvausta ilman sanoja. Luontokuvaa, vahvaa kamerankäyttöä. Tulivuoren mylvintää, punaisen ja oranssin leiskuntaa vastakohtana musta ja alaston luonto, kalju taivas, synkkä myllertävä meri, lehdettömät puut ja taas mustanpunainen sykkivä loimu. Käsittämättömän hieno keksintö kuvata surua tuolla tavoin, kiireettömästi, antaen sen vyöryä omalla voimallaan katsojan tajuntaan. Uskaliasta ohjausta ja kuvausta siksi, että tuo jakso kesti äärettömän kauan. Hätäinen katsoja, joka etsii helppoa viihdettä, olisi napannut ruudun varmasti kiinni. Onneksi en tehnyt niin, sillä loppu palkitsi. Tai oikeastaan myös alku, sillä harva on näyttänyt surua, sen monia kasvoja ja viimein toivon kajastusta, noin vahvasti. Tuollaiselta ihmisen mielessä varmaan tuntuu, kun kipu myllertää. Filmistä aisti sen valtavan voiman, kuilun, piinaavan syyllisyyden, hetkittäisen helpotuksen, kunnes taas vajottiin kuoleman maahan, liki kestämättömiin tunteisiin.
Äärettömän hieno puheenvuoro.
Vähitellen tuli muutama teksti, muutama rukous, repliikki. Osa lauseista oli raamatusta. Elokuvan alkuosan ilme oli muutenkin syvästi hengellinen. Palattiin 50-luvulle. Kuvattiin perhettä, lasten syntymää, kasvamista. Pehe oli ongelmallinen. Isä dominoi, piti hyppysissään koko joukkoa. Liikkumavaraa oli vähän. Isän tapa kasvattaa oli jäykän uskonnollinen. Puhuttiin Jumalasta, viljeltiin hurskaita lauseita, vaadittiin ehdotonta kuria. Isä kuvitteli aluksi itsestään suuria. Menestyvä mies. Lasten piti olla hymistelevä kuoro ympärillä. Isän sana oli laki. Hän juoksutti poikiaan puuhasta toiseen, omilla ehdoillaan, mielipidettä ja tekemisen mielekkyyttä kysymättä. Vähitellen käy ilmi, etteivät isän asiat ole kunnossa, töistä tulee potkut. Asiat alkavat mennä myös ulkoisesti huonosti.
Jessica Chastainin esittämä äiti on loistava versio tuollaisen tyrannin vaimosta. Herkät kasvot, pidättyvät eleet, surulliset silmät. Äiti suojelee poikiaan, toimii puskurina yksioikoista isää vastaan. Äiti aistii lasten pelon, joka muuttuu vähitellen epätoivoksi ja vihaksi. Lapset yrittävät puolustautua, yrittävät ymmärtää sadistista isää, mutta se ei onnistu. Vastarinta ja viha kasvaa, sille ei vain löydy luontaista kanavaa purkautua.
Kuvaus etenee hitaasti, puhutaan vähän, mutta sanat ja ilmeet kertovat. Teksti on filosofista mietiskelyä, pohdintaa oikeasta ja väärästä. Myös isä punnitsee lopulta tekojaan ja asenteitaan, yrittää korjata kurssia, mutta vahinko on tapahtunut. Niinpä hän päätyy syyttämään äitiä, että tämä on kääntänyt lasten mielet itseään vastaan. Julmuus äityy ajoittain väkivallaksi.
Huolimatta niukoista repliikeistä filmistä tihkuu riipaisevaa sisäistä puhetta. Se näyttää paljaana, mihin jäykät asenteet ja psykologinen rajoittuneisuus johtaa. Lasten umpimieliset kasvot paljastavat sanoittakin, mitä tapahtuu.
Pysäyttävä,  hieno elokuva. Katsojalla pitää olla aikaa ja malttia. Mutta se palkitaan.

Parin tihruisen päivän jälkeen aurinko tuli taas pesästään, kirkkaana, häikäisevänä. Maassa ohut kuura. Marraskuun 25 päivä. Viikon päästä joulukuu. Sanoivat, että talvi antaa vielä odottaa itseään kuukauden verran. Sitä vastaan ei ole sanomista, jos vain olisi poutaa, edes joskus aurinkoista.

Liitän oheen pikkurunon Kaneli, neilikka, kardemumma- kokoelmastani vuodelta 2007. Runon tunnelmapalanen on alkuaan 60-luvulta ollessani opiskelemassa Helsingissä, mutta kuva-aines on rikastunut 1990-2000-luvun sisätiloilla.


Verhojen pellavaisissa punaoranssiraidoissa
pilkahdus marraskuuta,
ei liian kirkasta,
savu kiemurtelee kattojen yllä,
lasten kiljaisut luistinradalla.

Tässä valossa on jotain mitä ei muulloin,
suloista pehmeyttä,
valo hipaisee tuolin selustaa,
kurottautuu tammipiirongin tyttöveistoksen hiuksiin,
koskettaa kepeästi lasilinnun pyrstöä,
valahtaa päivänokosille piirongin kannelle.

En malta jättää pois myöskään 60-70-luvun tuokiokuvaa Hämeentieltä. Muistan yhä tuon näkymän synnyttämät mielenliikkeet kävellessäni usein Hämeentieltä kohti Sörnäisten rantatietä Hakaniemen torille.


Vaunut natisevat,
katuvalot sähähtävät pesiinsä,
lepattavat hetken, vetävät henkeä kestääkseen yön yli,
kaupunki piilottaa juonteensa puiston puihin,
nainen kauempana puuteroi nenänpielensä ja hymyilee lampun alla,
tyhjyys pakenee kellariluukkuihin  odottamaan aamua.

Vaunut natisevat,
taivas sataa niskaan yksitellen syttyviä tähtiä,
kuunsirpin Hämeentien viljamakasiinien katon ylle,
joka myllyn siilon pihalla kirkastuu,
koskettaa lempeästi rosoista tiiliseinää.


Nykyisessä ympäristössäni eivät raitiovaunut kirsku. Hiljaista kuin tossutorilla. Jokunen auto surahtaa sentään keittiön ikkunan ohitse ja lähikoulun lapset käyttävät  kävely- pyörätietä, johon olohuoneesta on esteetön näkymä. Reput keikkuvat selässä, leikkisää tappalunnujakkaa, iloisia kiljahduksia. Elämän ääniä, parasta laatua.

Vielä asteroideista

Innostuin asteroideista ja miksi en olisi innostunut. Asia kuulosti hienolta ja on hieno. Kansainvälisiä hankkeita, joista aikanaan ropisee ties mitä kunkin osallisen laariin.

Mutta sitten kopsahti. On siinä toinenkin ulottuvuus. Rahoitus. Se pani hiljaiseksi ja aloin miettiä, mitä merkitsisi tuollaisten projektien pidäkkeetön eteenpäin vieminen. Taitaa olla avaruuden valloitus kallista lystiä. Kansalaisyhteiskuntien kustannuksella niihin ei pidä ryhtyä. Ei meidän pienten ihmisten sosiaaliturvasta, terveydenhuollosta, asumisesta tms. ole varaa ulosmitata enää pisaran puolikastakaan. Kaulaa myöten suossa ollaaan.

Vanhustenhuollon tila suorastaan pelottaa. Kotona pitäisi käpristellä liki viimeiseen henkäykseen asti, vaikka ei pysty enää itsestään säällisesti huolehtimaan. Ei, ei niistä varoista ole ottamista. Eikä lasten, nuorten tai perheiden.

Tässä sitä ollaan. Arvokkaita asioita ja eteenpäin tekisi mieli. Silti, valintoja on tehtävä. Avaruusasiantuntijat maailmanlaajuisesti ovat älykästä väkeä. He ymmärtävät varmasti tämän näkökohdan. Mutta heillä on intohimonsa. Tottakai halutaan panna kaikki peliin. Sen ymmärtää. Se on inhimillistä.

Yhteiskunnan pitää kuitenkin olla harkinnoissaan tiukkana, huolehtia koko sektorista. Meistäkin, jotka emme itse yllä kukkaron nyöreihin. Tämä pitää muistaa, kun punnitaan finanssipolitiikkaa.

No, eihän raha ole tietysti mihinkään hävinnyt (aineen hajoamattomuuden laki). Se on vain sijoitettu toisiin kansioihin.

Tuollaisiin projekteihin täytyy löytää ns. löysempiä, ikäänkuin ylimääräisiä varantoja. Pörssit ja paratiisit voinevat antaa vihjeitä, kun hanke on arvokas. Talouselämän taustakuvioissa rahaa liikkuu. Sieltä sitä pitää yrittää haeskella, jos ei kilinää kuulu oman taskun pohjalta.

Nykyisen talousvajeen nimissä karsitaan etuuksia sillä vauhdilla, että tuntuu mentävän jo liian pitkälle.
Olisiko mahdollista pikkuisen tasapäistää pelimerkkejä. Pitääkö suhdelukujen tosiaan olla sellaisia kuin ovat. Jos jotakin on liikaa, siitä tulee rasite. Eikö silloin olisi mahdollista keventää mieltä ja sitä kolketta, joka kullakin aina välistä sisältäpäin kuuluu,  antaa pois murunen ylimääräisestä.

Eivätkö suurituloiset ja suuromistajat voisi perustaa joko yksityisiä tai yhteisiä projekteja köyhimmän marginaalin elämisen tason kohentamiseksi. Kohtuullisesti, kohtuullisella osuudella. Jos sitä tehtäisiin pitkäjänteisesti, se tuottaisi tulostakin.

Tässä tultiin avaruudesta hengen avaruuteen. Asteroidit ovat arvokkaita platinametalleineen. Ihminen, pienikin, on sielun vakka ja sellaisena korvaamaton.

Asteroidit ja aurinkotuulipurje

Vilhelm Valloittaja seisoo paljaalla kallionlaella kaupunkikerrostalonsa lähituntumassa, haistelee ilmaa ja pyörittelee käsissään vanhaa lippistä. Pitäisi lähteä matkaan. Mihin suuntaan? Itään, etelään, länteen vai pohjoiseen? Tuo kaikki on koettu. Serkut, pikkuserkut, isät ja esi-isät ovat lennelleet sinne tänne. Reppuun on tarttunut tarinaa ja kuvaa. Arkistot ovat pullollaan teksti- ja kuvatallenteita. Ei siis mitään uutta auringon alla. Paitsi sentään: ylös tai alas. Niistä tiedetään vähemmän.
Alas Vilhelm Valloittaja tietää pääsevänsä aikanaan, ainakin pari metriä, jos hyvin käy. Enemmänkin, kun tekee jälkisäädöksen tuhkauksestaan. Ripoteltava mereen, syvimmälle kohtaa. Merivirrat vellovat ja joku hiukkanen voi uiskennella vajoaman pohjamutiin. Mutta kun ei tiedä, mitä perimää hiukkaset sisällään kantavat ja kulkeutuuko sielu, hitunen siitä, hiukkasissaan vai sekoilee ihan muualle, omia teitään.
Siispä ylös, se on oikea suunta, lähempänä taivasta; hyvä asia sielun kannalta.
Vilhelm Valloittaja haluaa lohkaista hyppysiinsä tai edes aivojensa kartalle kaistaleen avaruutta. Hän on utelias. Hän haluaa tutkia. Jotain hän tietää ennestään. Jotain on tutkittu, käyty kuussa ja kartoitettu Marsia. Se kiehtoo.
Entä asteroidit? Vilhelm on lukenut kummia asteroideista. Aurinkoa kiertää lukuisia erikokoisia järkäleitä, jopa liki miljoona semmoista mötikkää, joiden halkaisija on yli kilometrin. Huh huh. Kun ei vain tipahtaisi päähän tai talon katolle.
Mikä niissä kiinnostaa? No herra jestas! Mineraalit ja malmit, niitä on tonneittain. Platinametalleja.  Psst! Ei puhuta ääneen. Muitakin on menossa. Tavara on arvokasta. Käsittämättömän arvokasta.
Mutta hetkinen, miten niitä yksin rahtaisi. Tai edes yksi yhtiö. Yksi valtio? Ei mitenkään. Parempi perustaa kimppa näin hankalissa hankkeissa. Vilhelm Valloittaja on lukenut uusista innovaatioista ja hiukset pyörivät lipan alla yhä hurjemmin. Suunnitellaan aurinkotuulipurjetta. Idea on jo esitelty 2006. Suunnitelman luoja, yllätys yllätys, on suomalainen Pekka Janhunen! Hänen vetämänsä projekti etenee jo seitsemässä Euroopan maassa! Hengästyttää!  (Helsingin sanomat 19.10.2013) Ollaan me aikamoisia. Kaikkialla sormet harallaan!
Jotkut asteroidit kulkevat pitemmällä, jotkut ajoittain aika lähelläkin maata. Pitää vain odottaa sopivaa hetkeä, että joku saadaan siepattua.  Eikä niitä aiota selkärepussa maahan asti raahata, vaan napata parkkiin, varastoon. Tässä on isot maat mukana. Kuulostaa hassulta. Vilhelm Valloittaja on lukenut ns. Lagrangen pisteestä. Pisteessä asteroidi pysyy aika hyvin paikallaan, koska Maan, Kuun ja Auringon painovoimat kumoavat toisensa. Tällaisia kelvollisia pisteita kuuluu olevan maan lähellä viisi. Jos ja kun asteroidi saadaan hinattua johonkin tällaiseen pisteeseen, alkaa suomalaisella aurinkotuulipurjeella sutina, josta jokunen vuosikymmen sitten ei olisi voitu uneksia. Se alkaa kuljettaa rahtia. Sähköpurje on kuulema halpa ja tarkoitukseen hyvin sopiva laite. Se soveltuu Pekka Janhusen mukaan mihin tahansa planeettojen ja kuiden väliseen liikenteeseen. Että silleen.
Lienee parasta vetää henkeä ja jatkaa toisella kertaa! Niin on asiat isoja!

Järven lumo

Halonen, Järnefelt, Soldan-Brofelt. Leveä sivellin, rauhalliset vedot. Sibelius, Aho, musiikki ja kirjallisuus. Liki korpeen, Tuusulanjärven maisemiin rakentui rikas kulttuuriyhteisö.
Järven lumo- näyttely henkii koskematonta rauhaa. Puut nuokkuvat paksun lumen alla Halosen kuvissa. Tai syksy herahtaa hohtavana ruskana. Meidän sukupolvemme rakastaa Halosta ja Järnefeltiä. Lapsemme ja lapsenlapsemme eivät ehkä löydä tuota aikaa enää aivan samanlaisena. Hektisempi ote saattaa ajaa kohti toisia näkyjä. Eikä heitä ole istutettu upottavien hankien syliin, vaan kerrostalojen varjostamille kujille. Maisema muuttaa meitä. Mutta toisaalta, taiteella on oma kielensä eikä se ole välttämättä aikaan sidottu.

Tiuhaan toistuvat Yt-palaverit, irtisanomiset, automaatio ja työelämän robottisovellutukset johtavat työn loittonemiseen osaavista käsistä. Toisaalta ikääntyviä ihmisiä yritetään taluttaa kaukalon ääreen pitemmäksi aikaa kuin voimat ja halu riittäisivät. Eläkkeellepääsyä liuútetaan tuntemattomaan horisonttiin. Tämä vaikuttaa erään saduista kuulemamme väen täkkitalkoilta.

Jossain on sanottu, ettei oikean käden tarvitse tietää, mitä vasen tekee. Alkuperäistekstissä puhuttiin auttamisesta. Nykyisin sillä taidetaan ajatella enemmän kähmintää. Ylipäätäänkään nykymenolla oikea käsi ei todella tiedä, mitä toinen tekee, niin ristiriitaista yhteiskunnan toiminta tuntuu välistä olevan.Vastakkaiset virtaukset törmäilevät rätisten toisiinsa. Ohjanta puuttuu.

Työtä on tietty määrä. Jos yksi kupo satoa siirretään uuteen paikkaan, se on poissa alkuperäisestä. Vanhenevan väen liika patistelu vähentää nuorison mahdollisuuksia. Kilpaillaan samoilla markkinoilla.

Turhan suuri osa nuorisosta on aktiivielämän ulkopuolella. Ja kun totutaan helppoon rahaan, ei saa lähdettyä työvoimatoimiston luukulle, varsinkin kun palkan ja sosiaalietuuksien ero on liian pieni. Kuvio vinoutuu.

Tämä on pelottavaa. Se kun ei rajoitu vain Lilliputti-Suomeen, vaan on koko Euroopan laajuista eikä ole tuntematonta Amerikassakaan. Afrikassa työtä ei ole ollutkaan aikoihin riittävästi. Aasia keinottelee välimaastossa, aasialaiset ovat toimeliaita, yrittäjänhenkisiä ja osaksi tyytyvät pieneen palkkaan, kun sosiaalietuja ei ole, tarpeeksi ainakaan.

Työn puute johtaa turhautumiseen. Ja jos nuoriso, yhteiskunnan energisin osa, turhautuu, se on pelottavaa. Mielestäni päättäjät ja elinkeinoelämä tyytyvät katselemaan kehitystä liian rauhallisina, havahtumatta ajoissa vaaran signaaleihin.

Voisiko asialle sitten jotain? Eräs keino, joka tulee hakematta mieleen, on olemassaolevan työn jako useammille. Vähennetään, aluksi vain hiukan ja kokeillen, työtunteja nykyisiltä tekijöiltä ja tarjotaan työtä vailla oleville. Tätä ruuvia voi säätää. Kuinka monille kulloinkin ja kuinka lyhyeksi aikaa. Paitsi työpäivää, myös työviikkoa tai työvuotta voisi jaksottaa useampien kesken. Siinä joudutaan tietysti pohtimaan palkkajärjestelyjä. Ihan sormia napsauttamalla tämäkään ei onnistu, vaikka automaation aikaa eletäänkin.Työ on erikoistunutta, vaatii pitkää koulutusta, kokemusta ja harjaantumista. Pitkällä aikavälillä työn jakaminen voisi kuitenkin hillitä suurten päämäärättömien joukkojen ajelehtimista, jos tämä konsti saataisiin sopeutettua työelämän keinovalikoimiin. Joissakin maissa ja joillakin aloilla päivän lyhentämistä on jo kokeiltu ja käsittääkseni hyvin tuloksin.

Toinen keino, mitä on kokeiltu tuloksekkaasti esim. Saksassa, on oppisopimuskoulutus. Se on äärettömän hyvä konsti nuorison houkuttelemiseksi syrjäytymisen poluilta. Hidas ehkä ja vaatii organisoimista, mutta jokaisen näköalattoman nuoren pelastaminen vie yhteiskuntaa askelen eteenpäin. Koulutuspaikkoja pitäisi vain saada rivakasti lisää.

Sitäpaitsi, nuorilta itseltään pitäisi kysyä, mikä heitä kiinnostaa, mihin he uskovat pystyvänsä, minkälaista kouluttautumista ja valmennusta he olisivat valmiita ottamaan vastaan. Mikä on se juju?
Sieltä löytyisi varmaan käyttökelpoisia ideoita enemmän kuin tiukalle paketoiduista valikoimista  yhteiskunnan pärekorista. Emme välttämättä tiedä, miten monipuolisia kykyjä nuorisolla on. Ajatellaan nyt vaikka juuri julkistetun Supershellin huikeat pelisovellutukset ja yrityskauppa. Musiikissa nuorilla on moninaista lahjakkuutta, käden taidon alueelta voi löytyä vaikka mitä.

Kyllä nuoret haluavat tehdä jotain. Ketään ei voi tyydyttää toimettomana lojuminen vuodesta toiseen, rötöstely ja hörhöily. Masentumiseen siinä ajaudutaan, sairastumiseen ja toivottomuuteen. Ei sellaista kukaan oikeasti jaksa. Siihen joutuu, jos ei löydä ovenripaa ulospäin hakemallakaan.

NUORILLE NYT on ollut hyvä alku. Sitä pitää jatkaa ja kehittää. Uusia keinoja on löydyttävä kiviä käännellen ja nuoret on otettava mukaan niiden kääntelyyn. Jos nuoret ovat itse suunnittelemassa, hommasta tulee heidän näköistään ja heillä on silloin motivaatio panna hanskat heilumaan. Pakkokakku aiheuttaa vain mahanpuruja, omatekoinen ruisleipä maistuu paremmalta.

Sunnuntai. Eilen hotkaisin kirjamessut yhtenä suupalana. No, eksyin myös ruoka- ja viinimessuille, jossa oli toisenmoista purtavaa, mutta siitä ei enempää.
Keskityin aluksi saksalaisiin kirjailijoihin. Kuuntelin Sigfried Lenzeä, joka oli livenä paikalla ja kertoi  tuotannostaan, erityisesti Hetken hiljaisuus-teoksestaan. Lenzen saksaa oli ilo kuunnella.  Hetken hiljaisuus on muutamaan minuuttiin pysäytetty tuokiokuva, rakkaustarina koulumaailmasta. Jo ikääntynyt kirjailija oli epäröinyt, uskaltaako aiheeseen tarttua, mutta kommentaattorien mielestä kirjasta sukeutui hieno lukuelämys, pitänee haeskella käsiinsä. Olisihan sen sieltä tietysti saanut, mutta eipä sitä kaikkeen kerralla varannot riitä.
Toinen saksalainen, joka oli paikalla, oli Felicitas Hoppe; kirjan nimi oli myös Hoppe. Peter Lindberg haastatteli ruotsiksi ja pikkuisen piti pinnistellä, että pysyi mukana. Antoisa tuokio kuitenkin, Hoppe oli hauska, lasketteli letkeää huumoria. Tähänkään kirjaan en ole vielä tutustunut, joten enemmät kommentit jääkööt tuonnemmaksi.
Sitten keskityin Paula Tilliin. Hän kun sattui mukavasti olemaan seuraavana Katri Vala-lavalla. Kiinnostava ihminen ja kiinnostava aihe. Nykyisin Ruotsissa asuva Tilli, saatuaan asberger-diagnoosin vuosia sitten, kertoi olemisestaan asperger-ihmisenä. Päältä normaali, sisältä ihan muuta hän kuvasi itseään. Tavattoman mutkaton ja hersyvällä huumorilla huljuteltu esitys. Tuollainen syndrooma asettaa ihmisen vääjäämättä vinon peilin eteen. Sanoilla ja kehon kielellä saattaa olla tyystin toinen merkitys asberger-ihmiselle kuin tavalliselle taapertajalle. Valaistuin.
Enempää en sitten jaksanutkaan. Hortoilin ympäriinsä. Ihmisiä oli turhan paljon, näytteille asettajia liikaa. Vaikka pidänkin sekä hiljaisuudesta että toisaalta torimeiningistä, ei jaksa niellä enempää kuin kurkusta alas valuu. Pitäisi olla etukäteen tarkasti orientoitunut ja miettinyt, missä palloilee. Paljous on asia, joka minua yleensäkin ärsyttää. Valikoitu niukkuus tuntuu turvallisemmalta. Mutta jokaiselle jotakin, niinhän sen kuuluu olla. Me kun emme ole samasta puusta vuoltuja.

Lukupiirikirjanamme oli Hannu Väisäsen Taivaanvartijat. Ei kehnompi valinta. Moneen suuntaan räiskähtelevä spektaakkeli se on, kuin pohjoisen revontulet.
Kirjailija saa tilauksen maalata alttaritaulu kotikaupunkinsa Oulun uuteen kirkkoon. Haasteellinen työ. Tekijä joutuu ottamaan toisenkin kerran mittaa kirkon päättäjistä ja kirkollisista ennakkoluuloista. Juuri mikään ei suju itsestään. Työn alkaessa kirjailija on nuori, kuvataideakatemiasta valmistunut taiteilija. Hän joutuu etsimään jalansijansa kirkkoväärtien epäilevien silmien alla. Monta kertaa pitää kumartaa, peruuttaa ja ottaa askel taas eteenpäin ennenkuin teos kirkon alttariseinällä riippuu. Pitää ottaa kerran pari pitempikin tuumaustauko tai käydä purkamassa paineita kaupungin vuoristoradan pyörityksessä.
Mutta Väisänen on älykäs, humaani ja huumorintajuinen. Niillä konsteilla selvitään pohjoisen karikkoisilla vesillä.
Väisäsen lahjakkuus avautuu tässä kirjassa kuten aikaisemmissakin moneen suuntaan. Hän on tarkka sanankäyttäjä ja ennenkaikkea armoitettu kuvantekijä. Kuvia sinkoilee ilmoille kuin untuvia pöllyävästä voikukasta. Mutta kuvat eivät ole vain hentoisia eminluotteja, vaan värikylläistä räiskyvää punaista, syvää sinistä ja kirkollisen harrasta lilaa,  "talousvihreääkään" unohtamatta. Hän katsoo maailmaa kuvataiteilijan silmin. Kolmas ulottuvuus on musiikki, joka näkyy vaikka siionin virren veisuuna kriittisessä tilanteessa, kirkkoneuvoston kokouksessa, mikä lienee kuitenkin kirjallinen tehoste, ja se näkyy alttaritaulun avajaisista kerrottaessa, oopperalaulajan visuaalisen hahmon kuvauksena, klassisen musiikin värähdellessä kirkkosalissa,
Väisänen on olemisessaan rehellinen, rajansa tajuava, terveellä tavalla itsellinen. Hän katselee ympärilleen turhaan pikkutarkkuuteen tai närkästykseen, vaikka olisi välistä ollut aihettakin, sortumatta. Hän silmäilee pohjoisen ihmisiä, hyvin tuntemiaan ja siten myös läheisiä hyväntuulisesti, hymähtelee heille ja itselleen.
Alttaritaulun vastaanotto seurakuntapäättäjien taholta Väisäsen kertoman mukaan oli aluksi varsin kriittistä, repivääkin. Tosin joukossa oli sentään muutama pysyvä tukija, seurakunnan kirkkoherra, jota Väisänen kuvaa hauskasti pienikokoiseksi, pieniääniseksi, mutta lämminsydämiseksi.
Alttaritauluprosessien lisäksi Väisänen kertoo ensimmäisestä näyttelystään Tukholmassa ja siellä tapaamastaan erittäin originellista taiteilijasta, Gretasta, joka ostaa hänen ensimmäiset taulunsa ja josta tulee lopuksi elämäänsä hänen tukijansa ja sydänystävänsä.
Hän kuvaa lämpimästi myös hiukan ennen alttaritaulun valmistumista kuollutta isäänsä, lapsuuden perhettään ja muita kotitienoon ihmisiä. Erityisen rakkauden saa osakseen isä. Hän haluaa jakaa taulun vihkimisen nostattaman tunnepyörityksen, huuman ja jonkinmoisen alakulon, isänsä kanssa ja kävelee tämän haudalle kirkosta päästyään, keskustelee hautakiven äärellä isän kanssa.
Taivaanvartijat on sanan ja värien liekehtimistä, taustalla klassinen musiikki. Juoni ei ole kummoinen, jos sitä on ollenkaan, edetään enemmän tekemisistä ja sattumuksista toiseen. Ja aika silaa tarinan. Muuta ei kaivata. Maittava lukukokemus.

Luin tässä välipaloiksi Virginie Despentesin Teen spirit. Jännä kokemus. Yleensä en tämäntapaisiin törmää, mutta kirja jäi käteeni kirpparin kirjamyynnistä. Ostan usein lukemista kirppareilta. Valikoimat ovat runsaat ja sisältö monesti laadukasta. Joskus tekee suoranaisia löytöjä. Niin, siis Teen spirit. Kolmekymppinen punkkaripoika poteen angstia ja välttelee ihmisiä pienessä pariisilaisvuokrakämpässä.  Elämä on hakusessa, ihmiskontaktit puhelimen varassa ja toinenkin pössäys tuprahtelee ennenkuin sattuma tulee avuksi ja kiskoo miehen ihmisten ilmoille. Tulee yllättävä puhelinsoitto, jossa hän saa kuulla olevansa 13-vuotiaan tyttölapsen isä, varhaisnuoruuden lyhyen tuttavuuden seurauksena. Kirjassa on häkellyttävää ja kiehtovaa se, että molemmat, niin tytär kuin isäkin elävät kaoottista murrosikää rinnatusten. Kaveri menee tapaamaan tytärtään ja hyvin nopeasti muotoutuu lämmin ihmiskontakti. Isä ei ole mikään perusisä meikäläisten katsomusten mukaan, vaan työtön, rahaton, asunnoton, tyttöystävän nurkissa oleileva hasista poltteleva tyyppi. Kirjan kieli on railakkaan rempseää. Tytön ilmaantuminen saa miehen lopulta vaivalloisesti ja hitaasti hivuttautumaan kohti vastuullisempaa elämää, pieniä työkeikkoja alkaa löytyä ja hän päättää ryhdistäytyä muutoinkin. Isä ja tytär tuntuvat hyvin samanikäisiltä aluksi, mutta isän on pakko aikuistua. Kummallista, että tuolla tavoin elellyt miekkonen pystyy niin avoimesti ja hellyttävästi kohtaamaan lapsensa. Niin vain tapahtuu. Pinnalta katsoen Teen spirit on kevyt ja rosoinen, mutta se on pohjimmiltaan viisas kirja. Asioista puhutaan suorasukaisesti, hersyvällä huumorilla. Dialogi yleensäkin elävää ja napakkaa.
Voin suositella. Hauska, nopeasti luettava pikkukirjanen.

Kävimme miehen kanssa kävelemässä. Yöllä oli satanut hiukan lunta. Tie oli valkoinen, piha kuurassa, aurinko hivuttautunut jo melko korkealle. Häikäisevä syksyinen aamu. Tänä syksynä niitä on riittänyt, kirkkaita aamuja ja päiviä. Tuntuu kuin emme arktinen kansa olisikaan. Paitsi tuo lumi tietysti.
Usein kävellessäni vilkaisen naapureiden ikkunoita. Onkohan ketään kotona? Lähes talo kuin talo on tiukkaan napitettu säleverhojen taakse. En ymmärrä, miksi. Inhoan sälekaihtimia. Pitääkö peittää valo, jota näillä leveysasteilla ei yleensä ole liiaksi; tämä kesä ja syksy tosin ihana poikkeus. Kimpaannuin niin moisesta, että rykäisin sarjan aforismeja aiheen tiimoilta:

Tiellä kasvotusten, pihalla silmätysten, sisällä verhojen takana.

Piiloudut, keneltä? Etkö uskalla itsenäsi olla?

Pohjolan aurinko tulee iholle?

Jotain luvatontako itsenä olemisessa.

Omenapuiden kesäinen kavalkadi, kukat ja punastuva sato. Ei häpeästä, ilosta.

Syksyllä koulutie, lystikkäiden reppujen tanssi.

Talven tullessa valonpisarat talteen.

Annetaan olemiselle tilaa.


Vaatinevat vielä vähän työstämistä, mutta sainpahan ajatusten ryöpsähdyksen talteen.

Eilisen uutisia ja tämän aamun HS

Vauva löytyi myöhään illalla ulkoa penkiltä kerrostalon ulko-oven vierestä. Oli siististi puettu, vaippa kuiva, kääritty fleece-huopaan. Että näin. Tähänkö on tultu? Ihmisellä, joka ryhtyy tuollaiseen tekoon, täytyy olla hirvittävä hätä. Ei siihen muutoin pysty. Mahtoiko hän jäädä johonkin piiloon tarkkailemaan, löytääkö joku pikkuisen ja vie turvaan?
Joku löysi ja vei lapsen sairaalaan. Lapsi voi hyvin.
Mihin olet tullut suomalainen yhteiskunta, kun ihminen joutuu tekemään noin epätoivoisen teon. En ymmärrä. Autetaan, hyvät ihmiset, jos pystytään, tuohon tilaan joutunutta kanssamatkustajaa. Jos huomataan, että jollakin on asiat pielessä, selviytymiskyky hakusassa.


Toinen uutinen, joka kosketti, on  valoisampi. Peliyhtiö Supercell myi 1,1 miljardilla eurolla 51 % yhtiöstään japanilaisille teleoperaattoreille. Että silleen. Puhutaan, että suuri osa nuorisosta on syrjäytynyttä. Nyt huomataan, että kaikki eivät ole. Vaikea käsittää tätäkin. Hesari hehkutti vertailulukuja. Markkina-arvo on yhtä suuri kuin Keskon ja nelikertaistunut kaupan myötä puolessa vuodessa. Vielä kaksi vuotta sitten sillä ei ollut juuri liiketoimintaa. Supercell askaroi kaksi mobiilipeliä ja jo paukahti. Hienoa Supercell! Olen todella ylpeä teistä!
Parasta kaikesta on se, että firma kertoi maksavansa veronsa ja maksavansa ne Suomeen. Noin sata miljoonaa euroa yhteisöveroa! Huhtikuinen ja tiistaina julkistettu sijoituskierros kasvattavat sitä kuulema vielä 160 miljoonalla! Huh huh! Mutta nuo miljoonatkaan eivät ole tärkeintä, vaan nuorten miesten suoraselkäinen asenne. Antaa hyvän kiertää, he sanovat. Suora lainaus Paanasen lausumasta HS:n mukaan:
"Me olemme kasvaneet Suomessa ja olemme saaneet äärimmäisen paljon tältä yhteiskunnalta. Kun me pärjäämme, on oikein, että me jaamme sen hyvän yhteiskunnan kanssa. On meidän vuoromme maksaa takaisin." Melkein itkin, kun luin tuon. Ei heitetä hanskoja tiskiin. Vielä on toivoa.

Kaneli, neilikka, kardemumma


Jokunen runo tästä:


Juoksen ulos voikukkaniitylle
limetinvihreiden raitojen alle.
Laulurastas räpsyttää niin että korviin sattuu.
Käyn pitkäkseni heinikkoon,
silmissä hyppii valkoisia jäniksiä,
tassuttelevat taivaan laidasta laitaan,
kierivät, pyörivät,
nousevat varpailleen, poksahtavat rikki,
ja aurinko ryömii niityn taakse
kuin suunnaton päivänkakkara voinkeltaisin poskin.


Äiti nauraa ja hattu keikkuu,
heinikko väistyy astujan alta.
Isä torkkuu pihalla, kun tullaan.
Äiti heläyttää kassit portaille:
juotiin pullakahvit kirkolla.

Syksyllä sitten vilja leikattiin ja puitiin,
pellolla matala terävä sänki, pistelee jalkapohjiin.
Äiti ei naura,
ukki makaa lavitsalla riihessä
sarkahousut jalassa.
Minä en saisi mennä, mutta menin,
avasin oven,
ukki siellä yksin, odotti pukemistaan.

Äiti ei naura eikä itke,
ei puhu eikä huomaa.
Ilta pimenee, tähtiä narahtaa taivaalle,
liian kirkkaita, kuu liian kalpeita, pelto liian pimeä.


Hevonen ajaa pihaan,
isä on pitkällään reessä.
Tuolta löytyi portin takaa, ei kauas ehtinyt.

Äiti ryntää ulos, koskee,
valahtaa rekeen kuin märkä lakana,
pusertaa hartioista, ravistaa.
Kuollut, kuollut on.
Ei hengitä, sanoo mummokin
ja etsii raidallista kangasnenäliinaa hameen taskusta.

Isä kannetaan sisään, asetetaan penkille,
painetaan silmät kiinni.
Markku riisutaan valjaista, vietäisiin myöhemmin.
Pullat ovat palaneet uuniin.

On pääsiäisaatto.


Illan apeus hyytyy nuoskaisiin puihin,
kuun kajokin puristaa,
sanat putoilevat kuin helisevät jääpuikot rappusille,
eivät kohtaa,
kinokset valuvat, hyyhmä kovettuu yöksi,
ajatus väsyy hämärään jumalan unohtamilla nietoksilla.


Äiti kyykkää
tuvan ja navetan väliä,
kurottelee jäisellä kaivonkannella
vettä lehmille,
yöllä tuli taas lunta, kinosti navetan kupeeseen,
äiti roikottaa sinkkiämpäriä hangen läpi,
tuskin huivi näkyy.


Joskus on lopussa kahvi, toisinaan sokeri,
kauppaan selkonen upottavaa umpilunta,
ei ole kukaan tuiskun jälkeen tietä tehnyt.
Käypä lainaamassa Annilta,
äiti sanoo.
Minua ei huvittaisi, mutta äiti sanoo,
että hyvin voi lainata, maksetaan kun jaksetaan.


Kun koivu alkaa lopulta työntää hiirenkorvaa
ja koulussa valmistellaan kevätjuhlia,
äiti ryntäilee hätäisenä tuvan ja naapurin väliä.
Pitää löytää kyntäjä, niittäjä, halontekijä,
rahat kyntäjälle, niittäjälle, halontekijälle,
mahdoton yhtälö niissä oloissa,
mutta jotenkin oli mentävä.


Sitten aurinko on sipaissut koivunlehtiin
kultaisia raitoja,
taivaanvuohen narina jossain pitemmällä,
ruohikko kahisee avatun ikkunan alla.

Valutan ruusukuppiin mustaa kahvia,
hiivin ulos
istun rapulle pihlajan varjoon.


Taivaalla hattaroita, kuulampaita, arosusia,
takakenossa tepastelevia pingviinejä jäätiköllä.
Sängyllä auringonläikkiä, pilvenriekaleita.

Aamulla äiti lypsi lehmät,
uusi isä ja mummo kutovat verkkoja vajassa,
kuka veisi heiniä kuulampailleni.

Keittiössä tuoksuu tuore pulla,
vastalypsetty maito.
Äiti puhuu pehmeällä äänellä
tukka kietaistuna sykerölle niskaan,
työntää hiilirieskan ja ohraleivät nunnankiviuuniin.


Se oli viattomuuden aikaa. Emme paljon tienneet, mitä ympärillämme tapahtui. Emme seuranneet suhdanteita. Ilot ja surut olivat käden ulottuvilla.
Paljon tapahtui. Ensin kuoli ukki, sitten isä ja pian myös isäpuoli.
Jäimme taloudellisesti rankkaan paikkaan. Elimme liki kuuttomassa korvessa pikkutilalla, jota äiti yritti viljellä. Oli käsittämätöntä, että vuodesta toiseen resusimme hengissä. Naapuriavulla, muuten emme olisi selvinneet. Piti saada todella kyntäjä ja niittäjä. Heinää lehmille ja leipään viljaa.
Mökki lämpeni puilla ja pian isän ja isäpuolen tekemät halkopinot oli käytetty. Hatara tupa nieli valtaisasti puuta. Piti löytää siis halontekijäkin. Siihen aikaa oli vielä onneksi ihmisiä, jotka näkivät toisen ihmisen hädän. Apua saatiin pientä korvausta vastaan.


Olen miettinyt nyt myöhemmin, mitä on tapahtunut. Viattomuuden ajat ovat ohi. Tosin nytkin löytyy ihmisiä, jotka auttavat. Surettaa vain, että heitä on niin vähän. Nyt tuntuu olevan niin, että köyhät auttavat köyhiä. Se on sitä vertaistoimintaa. Mutta osattomuuden jakaminen on aika avutonta. Raha kasaantuu harvoille. Toisaalta on ihmisryhmiä, joilla sitä ei ole nimeksikään.
Auttaminen kuitenkin lämmittää. Siitä tulee hyvä mieli niin autetulle kuin auttajallekin. Tämä kuulostaa naurettavan lapselliselta tietyissä piireissä. Mutta ei se ole lapsellista. Se on vastuullista. Tiedän, mistä puhun, koska olen sen munaskuitani myöten läpikäynyt. Toivoisi, että nekin joilla rahaa on siinä määriin, etteivät oikein tiedä, mitä sillä tekisivät, havahtuisivat huomaamaan osallistumisen hyvää tuovat energiat. Energiasta todella on kysymys. Itse ajattelen, etteivät sellaiset varannot, joita ei voi enää mukavuutensa lisäämiseen käyttää, myöskään lisää ihmisen henkistä hyvää. Ajattelisin, että jos ohjaisi jonkin kohtuullisen, ehkä pienemmänkin osuuden vaikeasti selviytyvän marginaalin olojen kohentamiseen, se toisi antajalleen rehtiä kasvojenkohotusta.

Vähän lukemisesta ja lukemistottumuksista.

Olen jokseenkin kaikkiruokainen. Aikoinaan viettini hakeutuivat runojen ja elämäkertojen pariin enemmän kuin proosaan. Nyt laiva keikkuu laineilla. Runot kiinnostavat, tottakai. Teen pyrähdyksiä ja hakuammuntoja nykyrunon pariin, mutta rakastan ehdottomasti myös haikuja ja tankoja, joista löytyy erinomaisia käännöksiä. Runoherätykseni sain 60-luvulla Tulenkantajilta, Kailaalta eritoten, mutta Hellaakoskeen, Sarkiaan, Mustapäähän, Lassi Nummeen ja lukuisiin muihin tuli myös tutustuttua ja rakastuttua.
Nykyisin painopiste on siirtynyt enemmän proosaan. Ehkä se on tämä ikä. Kaipaa enemmän viihdettä, sisältöä kuolleisiin hetkiin. Valitettavasti olen aika hidas lukija, mutta sitä uskollisempi ja sinnikkäämpi. Harvoja kirjoja olen jättänyt kesken, niitäkin kyllä jokunen löytyy. Luen useaa kirjaa samaan aikaan. Kullakin on funktionsa. Illalla takerrun mieluiten dekkariin helpottaakseni nukahtamista. Dekkarin karmivuus ei yleensä haittaa unen saatia, juonen jännitteen katkaiseminen kyllä joskus. Kaikille ei iltadekkaria voine kuitenkaan suositella. Päivällä lounaan jälkeen käy raskassoutuisempi ja älyllisesti vaativampi tuotos. Silloin tankkaan klassikoita ja kaikenlaista, mikä eteen osuu ja pienen harkinnan jälkeen käteen tarttuu, tai sellaista, minkä olen pannut syrjään aikaansa odottamaan. Suurin osa kirjoista käy koska tahansa, jos onnistuu eläytymään.
Muutamia kirjoja, joita olen ihan viime aikoina lukenut ja joista erityisesti pitänyt:
Ulla-Leena Lundberg: Jää, Katja Kettu: Kätilö, Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä, Hannu Väisänen: Taivaanvartijat. Ulkomaisista käännöksistä esim. J. M. G Le Clezio: Harhaileva tähti, Alice Munron novellit, mm. Karkulaiset, Joanne Harris: Appelsiinin tuoksu, Nial Williams: Saaren hiljaisuudessa, Carlos Ruiz Zafon Tuulen varjo. Yksi ehkä kaikkein suurimman kosketuksen minuun jättänyt lukukokemus oli Kuin surmaisi satakielen, tekijänsä käsittääkseni ainoa kaunokirjallinen teos. Tekijää en saa tältä istumalta mieleeni enkä halua googlettaa juuri nyt, ettei tämä tuotos katoa, kun en ole vielä ehtinyt mestari- enkä edes kisälliasteelle tässä blogin teossa. Meinasi näet eilen koko blogi karata käsistä, kun kone ei jotain syystä hyväksynyt salasanaani ja vaati äärettömän turhauttavan ähellyksen, ennenkuin sain sen vakuuttunneksi, että minä olen tosiaan minä. Kerron tämän lohduksi niille, jotka ehkä kamppailevat vastaavien haasteiden parissa.

Muutama näyte aikaisemmista kokoelmistani:


Silkkinen satula:


Karavaanitietä matkaavan mietteitä:

istun ajokkini selässä
tunnen sen kavioiden tasaisen jyskeen puutuvissa jäsenissäni
issykkul kaukana siintää
kuuntele issykkul
rakkaani kunlunvuorilla odottaa
nousevanohranheleä rakkaani
sinun tyttösi eivät miellytä minua issykkul
takkupalmikot lumisilmät
rakkaani kunlunvuorilla odottaa
rakkaani valmistaa naaleipiä pihakivellä
nefriittikivet hänen korvissaan helähtävät

(issykkul on järvi kaukoidässä silkkitien tuntumassa)


tungeksivat ostajat kojuni ympärillä
viekkaat silmänsä turkoosin turbaanin alla
tinkimistään tinkivät otsa väreillen
ahnaasti haluavat saaliiseensa tarttua
meluavat ja mekastavat, huutelevat kuulumisiaan olkani yli


kaadan kumissia mukiini
istun jakkaralle puotini perälle
annan heidän mekastuksensa valua yltäni
kuin sateen hiuksistani
lämmitän käsiäni mukin ympärillä
muistan rakastani
ei minua liikuta heidän aikailunsa
istun vakaasti paikallani lampun lepattessa sivummalla
tiedän heidän tarvitsevan silkkinsä
ostavan sen viimein asianmukaisin hinnoin



Tyttö tahollaan kaipaa rakastaan:


mentyäsi vuorimännyt olivat surullisia
taivas kasvoi niiden latvoista
ja kävi päivien mittaan kuulaammaksi
kunnes suovillanpehmeä kuura
peitti rakoilevaan saveen kivettyneet jäljet
roudittuneesta maasta nousi kylmä

ja minussa kasvoi hitaasti viha, kauppamies

menekin pois
olit liian lähellä iltatuulen punahehkuista hämärää
jasmiinien nahkeaa kimallusta
kengissäsi on turhan ohuelti multaa
mitä näillä pelloilla tekee sinunlaisellasi

kuitenkin varjojen käytyä syviksi
taivaan tummuttua, vesikäärmeen ja jalopeuran herättyä
annoin sinulle anteeksi
vaikka vuorimännyt eivät hymyilleet enää
katajat olivat lakanneet kahisemasta askelissasi


et kestänyt tätä hiljaisuutta jota rakastan
näitä hauraita kukkia rinteillä
illan leikittelyä poppelin lehdillä
veden tyyntä solinaa
uunista tulevan savun hajua joka tietää teeleipien kypsyvän
et näe näissä pienissä kukissa kylliksi elämää niinkuin minä
et ota niitä käteesi, tarkkaile niiden viivoja
paljon on niihin piirretty
sadat karavaanitiet idästä länteen
silkin ja norsunluun, teen ja tuoksuvan neilikan
norsunluun ja kullan
sinä etsit niitä kaukaisista maista loputtomilla matkoillasi
minä löydän ne niittyheinän kukinnossa majani seinustalla



Tällaisia tuntemuksia silkkitietä matkaavalla ja toisaalta häntä odottamaan jääneellä tytöllä
on aluksi. Matkan edetessä ja ajan kuluessa toisen ikävä ja paluun odotus täyttää mielen. Monenlaista liikkuu ajatuksissa.

Palaan kokoelman pariin myöhemmin.

Muutama pikku runo Kettuja ja enkeleitä- kokoelmasta:


Yöhön sekoittunutta säästeliästä sisähämärää,
ulapoituneiden peltojen viima,
olkikukkia helmikuun hangella,
sokkona ujeltavaa lunta, kirkas tuuli,
tikuiksi jäätyneet lapaset uuninpankolla,
paketoitu suru, eteisen ikkunalle siirretty
pois jaloista.




Seinät väistyvät poluiksi
oljenkeltaisten runkojen väliin,
kylmänpörröiset linnut oksillaan
kahahtavat, säpsähtelevät,
ei muotoa, ei kokoa, liike,
satunnainen, syöksähtelevä liike,
kunnes hämärä avautuu,
rattaat asettuvat paikoilleen,
tuuli ryöppyää,
pehmeä hiljaisuus sipaisee
hirret havaittaviksi.



Sielunmaisemia vuosien takaa.


Pitäisikö minun juoruta vielä jotain tekemisistäni. Rakastan mökkeilyä, kuten kerroin, mutta rakastan myös kaupunkia. Kaupungissa on perheeni, ystäväni ja harrastukseni. Käyn kirjoittajaryhmässä, kerran kuukaudessa. Se on äärettömän tärkeä paikka, sielunveljet ja sisaret. Olemme tunteneet toisemme pari vuosikymmentä. Viihdymme totta tosiaan keskenämme. Virittelemme uskomattomia keskusteluja, aihepiirit hulmahtavat yhteiskunnallisista asioista yksityisiin. Isot ja pienet surut sekä ilot ruoditaan läpi suvereenisti, mutta rakkaudella.

Antoisa yhteisö on niin ikään viiden naisen lukupiirimme, vuosien takaa sekin. Luemme, arvioimme ja keskustelemme hyvän kahvin ja maittavan purtavan parissa. Juttu hytkyy missä milloinkin, nauru turskahtelee. Tummempia sävyjä suodatetaan varovammin, mutta vertaisyhteisö tulee hätiin aina tarvittaessa.

Muutamia vuosia sitten liityin aforismiyhdistyksen aforinkiin. Kirjoittajalle erinomainen paikka hioa sanomisiaan ja saada palautetta. Se on nettiyhteisö aforingin osalta, mutta yhdistyksen tilaisuudessa tapaamme myös kasvokkain. Maailmaa sielläkin rustataan ja sanan miekkaa kalisutellaan, usein aika reippaastikin.

Nämä ovat henkireikiä. Arki on on itsekullakin välistä hailakkaa. Ravistelua tarvitaan.

Hei! Sain lopulta ajoiksi oman blogin. Kuten viereinen kuva vihjaa, harrastan kirjoittamista, mm. Olen harrastanut pienen ikäni, mutta vasta eläkkeelle päästyäni kasasin ensimmäiset tuotokseni "kaikelle kansalle". Tämä  kokoelma, Kettuja ja enkeleitä, ilmestyi vuosi sitten ja sisältää sekä runoja että aforismeja.

Sitä ennen ilmestyivät  Silkkinen satula, 2003, ja Kaneli, neilikka, kardemumma 2007.

Olen juurevasti pohjoiskarjalainen Kolin seudun kasvatti. Leipätyöni pakersin tosin pääkaupunki-seudulla, mutta vahva vietti vetää joka kesä Karjalan korpiin. Mökkeilen, sienestän ja marjastan hullun lailla. Etelän hapatus karisee hetkessä.

Rakastan niitä maisemia, vaaroja, rämeitä ja soita. Siellä olen omillani. Hiljaisuus ja hiljaisuuden rikkovat äänet, pääskyn luritus, etäinen koiran haukahtelu syysaamuna, pöllön suhahtelu pesälleen, rapisevat oksat ikkunaa vasten yöllä.

Aina kun tulee aika palata ruuhkalähiöön, vaikka pientähän tämä ruuhka kansainvälisesti ajatellen on, tulee hurjan haikea olo. En tahtoisi lähteä, mutta en osaa jäädäkään. Kun suljen mökin oven, minusta tuntuu kuin jättäisin uskollisen ystävän talven ja pakkasen armoille. Kuin olisin pettänyt sen luottamuksen, en pitäisi huolta.

Näiden mökkimaisemien ympärille kuroutuu toinen runokokoelmani Kaneli, neilikka, kardemumma. Se  on rakkaudentunnustus tälle autioituvalle, hiljentyvälle korvelle. Kokoelma kertoo lapsuuden ja nuoruu-den tunteista ja sattumuksista aina siihen asti, kun lähdin opiskelemaan Helsinkiin ja sitä tietä jäin sitten sinne. Paljon tapahtui, ilon ja surun väreilyä, muutama rajumpi jalat alta kiskaisu myöskin.

Julkaisemisen aloitin Silkkinen satula- kokoelmallani. Siinä matkataan Silkkitietä kamelikaravaanilla. Se on rakkaustarina. Silkkikauppias taivaltaa autiomaan halki,  jäisiä vuoriteitä, pystyttää myyntikojunsa tien varren kylissä ja kaupungeissa. Aikaa jää ajatella kamelin selässä istuessa, tuiskun pyyhkiessä kasvoja ja asiakkaiden ilmeitä myyntipöydän takana tarkkaillessa, tyttöä ikävöidessä. Tyttö odottaa tahollaan, laskee kuukausia, tutkailee kevään merkkejä.

Kaipaus, odotus, paluun riemu ja vaikeus, siinä teemat. Tämä on aika erikoinen tuotos, alueellisesti kauas  kurottuva fiktio. En tiedä miksi, mutta silkkitie, Kiinan, Intian ja Lähi-idän maisemat ovat aina kiehtoneet. Autiomaat, vuorten jylhyys, vaikeakulkuisuus sekä matkan pitkäjänteisyys ja ihmisten kohtaamisen haasteet alkoivat elää päässäni. Oma osuutensa oli vuosia sitten kuvatulla TV-sarjalla. Mutta itäiset maisemat olivat syntyneet mielessäni jo ennen sitä. Harmi kyllä, en ole käynyt Kiinassa ja Intiassa. Turkissa, Tunisiassa,  Espanjassa ja Venäjällä kyllä, jotka ovat eteläisen silkkitien tuntumas