Hirveää oikeastaan aloittaa uusi vuosi tässä maailmantilanteessa. Epätoivonviestit syöksähtelevät hätääntyneinä ympärillä. Syyria, Etelä-Sudan, Kongo, naapurimaan juna-asema- ja bussiattentaatit. Tuskan rengas kalisee ympärillä. Voisimmeko tehdä jotain? Näin kysyessään tuntee itsensä hirveän voimattomaksi ja neuvottomaksi. Rukoilla, edes yrittää. Yhteisesti, ekumeenisesti. Pahan valtaa ei voiteta vihan välinein. Viha kumuloituu. Välittäminen lisää välittämisen tekoja. Jo ajatus on teko, jollakin ulottuvuudella. Rukous on teko isommalla ulottuvuudella.

Yritin kirjoittaa muutaman aforismin. Ehkä eivät ole vielä valmiita, vaativat hiomista.
Haluan silti jakaa nämä:

Mannerlaatat törmäävät, kansat puristuvat, kipu höyrystyy ilmaan.

Vuodet kuivuvat veritahroina historian lehdille.

Suojelemme sieluamme alaslasketuin ripsin, eikö mieluummin ylösnostetuin käsin.

Ilo ja suru poukkoilevat levottomissa tuulissa, tiivistyykö suru sateeksi.

Aatonaatonaatto. Ei lunta. Ruoho vihreä, taivas harmaa, naapurin tuija-aita ilman huurteista hohtoa. Silti, joulu on edessä. Mieli rauhallinen. Kakut ja tortut odottavat pakkasessa, kinkku sulamassa, jouluvalot ulkona ja sisällä.

Huomenna pitää tehdä viimeiset ostokset, ylihuomenna menemme lasten ja lapsenlapsen kanssa viettämään aattoiltaa.

Vielä muutama vuosi sitten tähän aikaan oli kova tohina, leipominen, jynssääminen ja laatikoiden paistaminen. Nyt vastuuta on jaettu ja kiire kadonnut. Emme ole astuneet tavarataivaan porteille muutamaa pikkulahjan ostoa lukuunottamatta. Hyvä niin.

Pistäydymme sukulaisissa, he meillä, pyhinä tai välipäivinä. Jokunen kunnon vanhanajan filmi näyttää olevan tulossa, kertaalleen  katsottu, mutta sitä antoisampi. Joulu muuntautuu lopulta aineettomampaan kuosiin: hyviä makuja, lukemista, katsomista. Tällainen juhla sopii näille kymmenille.

Turvallisesti kotona?

Ei ole välttämättä suurikaan riemu olla vanha tai tulla vanhaksi. Meidät säästetään hengiltä. Niin kauan kun jalat ja pää vielä jotenkuten tutisevat, selviät ehkä. Mutta sen jälkeen näyttää hiukkasen huteralta.

Aina pitää olla verkostot kunnossa ja tietoisuus avun saamisesta tarvittaessa selvillä.
Mietin niitä, joilla näin ei ole.

Kun vielä köröttelee rollaattorilla tai pyörätuolilla, ehkä selviää. Mikäli rollaattori tai pyörätuoli mahtuu hissiin ja talossa ylipäätään on hissi. Pääsee edes joskus huljuttelemaan takkuisia ajatuksiaan,  tapaamaan vaikka  tuttuja.

Mutta kun olet sidottu sänkyyn etkä omin neuvoin siitä ylös nouse? Tai jos muisti ei luotettavasti käskyjä tottele?

Kotona pitäisi pärjätä ulkoisen tuen turvin pitkälle. Tuskin on kuitenkaan järkevää tai edes oikeusturvan kannalta mahdollista jättää vuoteeseen sidottu ihminen kotihoitoon ilman omaishoitajaa. Mielestäni ei ole. Ongelmana on se, että apua ei ole välttämättä saatavissa juuri silloin, kun sitä tarvitsisi. Ja muutoinkin, vaikka on vielä hiukan liikuntakykyäkin jäljellä, mutta on esim. liukastunut, loukannut itsensä, omin neuvoin ei ylös pääse ja puhelin on pitkällä. Siinä sitä ollaan.

Mikäli sinulla on turvaranneke ja olet sen verran tolkuissasi, että osaat sitä käyttää, voit hälyttää apua.  Aina ei näin ole. Olen kuullut, että dementoituneelle on asennettu turvaranneke, mutta hän ei enää muistakaan, miten sitä käytetään. Jos turvaranneketta ei ole tai olet siinä tilassa, ettei ajatus kulje, tilanne on pelottava. Parhaimmassa tapauksessakin avun paikalle saaminen kestää. Hoitavalla yksiköllä ei ehkä ole juuri silloin resursseja vapaana, omaiset tai sukulaiset ovat kaukana eivätkä pääse tulemaan. Kyllä siinä on itsensä kanssa neuvottelemista.

Turvaranneke ja helposti saatavilla oleva puhelin ovat aivan välttämätön väline suurelle osalle vanhuksia. Mutta lisäksi pitää olla riittävästi toimijoita, jotka tulevat tarvittaessa nopeasti paikalle.

Paljon on tekemätöntä työtä vanhusten hoidon saralla. Ensinnäkin meiltä puuttuu kattava informaatio eri tilanteita varten, mistä apua, tukia ja etuuksia voi hakea ja saada. Täytyisi olla yksi varma piste, mihin ottaa yhteyttä ja mistä ohjataan eteenpäin. Jokaisen niin vanhan kuin nuorenkin pitää luotettavasti ja helposti saada selville, mitä hänelle missäkin elämäntilanteessa kuuluu.

Varmimmin tämä toimisi Kelassa. Hyvä nettiyhteys, hyvä puhelinyhteys ja mahdollisuus päästä toimistoon juttelemaan kohtuuajassa, jos ei asiat muutoin tunnu selviävän. Virossa nämä asiat on hoidettu esimerkillisellä tavalla. Meillekin on tarjottu mahdollisuus kopioida järjestelmä, käsittääkseni ihan ilmaiseksi. Onko varaa sivuuttaa tarjous? Tietysti se tulisi sopeuttaa omiin oloihin.

Mitä vanhempi tai mitä rajoittuneempi kyvyiltään ihminen on, sitä selkeämpiä ja helpommin tavoitettavia apuverkostojen on oltava. Netti on hyvä, jos osaa sitä käyttää. Ikääntyneissä on vielä sellaisia, jotka eivät osaa. Toiset saavat tukea sukulaisiltaan tai tuttaviltaan. Ne jotka jäävät tällaisen tuen ulkopuolelle, tarvitsevat muita kanavia. Niitä on järjestettävä. Jokaisessa kunnassa pitäisi olla toimipisteitä, joihin voi mennä neuvottelemaan. Mikäli sinne jollakin konstilla pääsee. Tai lähettää joku asialle.

Uusia sähköisiä järjestelmiä on varmasti kehitteillä, puhe- ja kuvakanavia, joilla voisi toiminta-rajoitteinenkin, teoreettisesti,  saada yhteyden auttajiinsa. Avuntuottajaosapuoli voisi nähdä ja monitoroida autettavan tilanteen, antaa ohjeita ja lähettää apua. Jokaiseen kotiin tälläisen verkoston järjestäminen ei onnistuisi eikä tietysti tarvitsisikaan, jos muu toimintakyky on tallella. Kyseenalaista on kuitenkin jättää ihminen itsensä armoille. Jotenkin tämä tuntuu heitteillejätöltä, en mahda sille mitään. Ei ehkä sittenkään näin. Jos olisin päättäjä, en pystyisi toimimaan tällä tavoin. Ihmisen pitää saada tuntea vanhana ja sairaanakin olevansa turvassa.

Joillakin onnekkailla on omaishoitaja, aviopuoliso, lapsi tai muu läheinen henkilö. Tilanne on todella onnellinen hoidettavan kannalta, mikäli vuorovaikutussuhde  on lämmin ja turvallinen. Yhteiskunnan pitäisi satsata resursseja omaishoitoon nopeasti ja riittävästi. Omaishoito on yhteiskunnan kannalta edullisinta hoitoa. Sitä on tuettava myös taloudellisesti aivan toisenlaisin panoksin kuin nyt on laita. Että hoitaja ja hoidettava tulevat toimeen, selviytyvät ja jaksavat.

Omaishoitaja tarvitsee säännölliset vapaapäivät ja vapaata tarvittaessa muutoinkin asioiden toimittamiseen ja henkiseen latautumiseen. Niistä ei saa pihistellä. Omaishoitajalle on järjestettävä sijaisia ja hoidettavalle hoitojaksoja kodin ulkopuolella aina tarvittaessa. Yhteiskunnan ei kannata venyttää pinnaa. Se ei ole kenenkään etu.

Jos omaishoitaja on itsekin vanha ja huonokuntoinen, kuten usein on, tilanne saattaa joskus riistäytyä käsistä. Liian väsynyt ihminen ei kykene enää toimimaan empaattisesti. Hän saattaa menettää herkkävaistoisuutensa hoidettavan avuntarpeelle, kyynistyä ja ärtyä. Silloin hoidettava tuntee itsensä turvattomaksi.

Omaishoitojärjestelmä tarvitsee taakseen joustavan turvaverkon ja rahoituksen siihen. Kun hoitajan voimat hiipuvat tilapäisesti tai vielä pahempi, pysyvästi, hänen täytyy voida turvallisesti kääntyä oman terveydenhoitotoimipisteensä puoleen ja pyytää apua tilanteen ratkaisemiseksi.

Vaikka varsinainen hoito ja selviytyminen olisi järjestyksessä joko omaishoidon tai itsenäisen suoriutumisen kautta, tilanne ei ole siltikään ongelmaton. Yksinäisyys ja virikkeiden vähäisyys vaivaa meitä kaikkia joskus ja mitä rajoitetummaksi kuntomme tulee, mitä vaikeampi on lähteä liikkeelle kodin ulkopuolelle, sen pahemmaksi yksinäisyys voi äityä. Meille on suotu aivot toimintaa varten. Aivot huutavat tekemistä.

Voihan sitä lukea. Voi toki ja lukeminen onkin yksi parhaista ajan kesyttäjistä. Mutta aina ei jaksa. Vielä pahempi, jos näkee niin huonosti, että lukeminen on työlästä tai ei onnistu lainkaan. Apuvälineitä tietysti löytyy ja on äänikirjoja, mutta niiden hankkiminen ja asentaminen vaatii energiaa sekin. Kuvaruudun tuijottamiseen ryytyy sitäkin nopeammin. Ihminen kaipaa ihmistä. Ihminen tarvitsee ihmistä.

Tähän tulee ehkä hätiin kolmas sektori, mutta jokaista yksinäistä se ei tavoita. On kai jo alettu etsivä vanhustyö. Ainakin on alettu etsivä nuorisotyö. Aivan yhtä paljon kuin nuoret myös vanhukset tarvitsevat tällaista toimintaa. Yksinäisten luo pitää mennä. Sillä tavoin voidaan helpottaa niitä pitkiä päiviä ja pitkiä vuosia, joita ei millään jaksaisi aloillaan kestää omien tunkkaisten ajatusten parissa.

Ystävät, naapurit, omaiset ja muutkin voisivat oman tukensa lisäksi lähettää avustusjärjestöille pienen vihjeen, että täällä tarvittaisiin puhekumppania ja kuuntelijaa. Tässä voisimme varmasti tehdä paljon enemmän. Meidän pitäisi vain välittää enemmän.

Miten löytäisimme ne, joilla ei ole edes vinkkaajaa. Ei ole askelia oven takana. Tietysti, jos tarvitsee hoitopalveluja, joku sentään käy ihmisen luona. Hoitajilla ei ole kuitenkaan aikaa. Mutta jospa liikenisi joku sekunti ottaa yhteyttä kolmannen sektorin toimijoihin. Pitäisi kai olla joku helposti löydettävä ja muistettava yhteysnumero tai nettilinkki, johon tällaiset yhteydenottopyynnöt kanavoitaisiin ja levitettäisiin sieltä eteenpäin varsinaisille toimijoille.

Vanhuus voi olla mielekästä aikaa ja iloinen asia, jos tukea on riittävästi saatavissa. Nykyisellään näin ei ole.

Suuri raha - ilo ja turvallisuus?

Olen miettinyt jo vuosikausia, mitä ihminen tekee hirveän paljolla rahalla. Mitä se tuo? Mitä se merkitsee hänelle? Miksi se on tärkeää. Raha tuo tietysti iloa, voi tehdä asioita, mitä on hauskaa tehdä. Jos rahaa on paljon, ei tarvitse ajatella, riittääkö se siihen tai tuohon. Niin. Mutta suhteellisen kohtuullisellakin määrällä nuo toiveet toteutuisivat. Tietysti hankinnan kohteita voi suurentaa. Jaguaari ja ammattikuski, että voi istuskella takapenkillä mustassa silinterihatussa. Loistojahti. Huviloita siellä ja täällä. Aluksi sellaisesta on varmaan paljonkin iloa. Mutta ihminen tottuu ja turtuu. Kohta ei tunnu juuri miltään.
Onko siinä ehkä sittenkin kyse kateudesta. Siitä, että muut ovat kateellisia. Se hivelee.
Entä turvallisuus sitten. Paljo raha tuo turvallisuutta. Ei tarvitse heti lähteä kerjuulle. Se tuo riippumattomuutta. Voi tehdä omia päätöksiä. Vai voiko? Johonkin kuppikuntaanhan sitä silloinkin kuuluu. Pitää ottaa huomioon vertaisryhmät. Kun rahaa on tosi paljon, lisää kasaan mättäminen ei enää kohota pulssia. Voi olla pikemminkin päinvastoin. Pitää muurata talo ja piha panssariaidoin, panna vartijat portille. Uhan, terrorismin pelko hiipii mieleen.
Mistä sitten on kysymys? Egosta, uskoisin. Monia pörssiyhtiön tai suuryrityksen johtajaa katsellessa tulee mieleen, että ego on avainsana. Ikäänkuin pieni poika, poika useimmiten, seisoisi keskellä autiota pihaa ja palelisi. Tai kyyhöttäisi kellarin rapuilla ja varoisi katsomasta taakseen pimeään loukkoon. Ego ei ota kasvaakseen riittäviin mittoihin ilman lisäetuuksia, palkkoja, palkkioita, optioita, lisäeläkkeitä. Tällainen ihminen on jäänyt joskus jotain paitsi. Ehkä jo lapsena. Vaille suojaa ja rakkautta.
Mutta mitä tapahtuu, kun ihminen vuoraa itsensä setelein, osakekirjoin, optiosopimuksin, lukemattomin hyödykkein, joista tavan kansalainen ei voi edes uneksia. Onko hyvä olla tällaisen paperipeiton alla? Ehkä siellä ei palele enää, onhan ilmaa välissä. Mutta ... saattaa tuntua pikkuisen tunkkaiselta.
Tuoko jokainen uusi hyöyke uuden ilon. Hetkeksi ehkä, sekunniksi pariksi. Sitten se unohtuu.
Terveen ihmisen iloon kuuluu ilon jakaminen. Jos minulla on asiat hyvin, herkullinen kakku pöydässä, tarjoan siitä mielelläni palan myös nappurilleni. Minusta kuitenkin tuntuu, että todella uppo-onnekkaat ovat kadottaneet tämän kyvyn. Ovat vuorautuneet niin paksusti paperikasojensa sisään, etteivät näe, maista tai haista mitään mitä "manalassa", tuolla alhaalla tapahtuu. Puhumattakaan, että tarttuisivat joskus jotakuta ei-meikäläistä kädestä kysyäkseen, mitä kuuluu.
Minusta tämä on surullista, sillä se kertoo, että tällaiselta ihmiselta puuttuu aitoja ilon ja läheisyyden kokemuksia.
Olen joskus istunut pörssiyhtiöiden yktiökokouksissa, muutamissa ja katsellut sieltä takapenkilta keulakuvia. Kylmät silmät, parkkiintunut nahka, jähmettynyt hymy, tiukasti pinnistetty, joka huutaa jo kauas: pysykää poissa.
Tämä on kummallista. Minusta ihminen voisi olla rikas ja silti lämmin ja inhimillinen. Tämmöisen ihmisen pitää tehdä sen eteen varmasti paljon enemmän kuin meidän tavallisten. Mutta se saattaisi antaa kohtaaville osapuolille jotain merkittävää. Ja enemmän tällä etujensa vankina olevalle. Tuulahduksen keväästä, sinisestä taivaasta, ihmisestä, joka on siihen lähelle osunut.
Ihminen, joka piiloutuu bunkkeriinsa, jää vieraaksi elämän lahjoille, jotka ovat usein ilmaisia. Lapsen lämmin hymy, pieni käsi omassa kädessä. Toveruus, kanssakulkeminen, luonnon hiljainen kieli, joka jää huomaamatta, jos on liian kiire.

Jouluksi kotiin 60-luvun puolimaissa

Joulun alla juna jyskyttää toiseen suuntaan,
käyn hakemassa kahvia,
kinokset vilahtelevat ohi
yhä paksummiksi muuttuen.

Sitten huohotan mökin porrastasanteella,
taivas kaartuu kuin luokki, jännitetty jousi,
sulaa vitilumeksi,
pilvet hajallaan, ohuet.

Tuvan hellalla uunista nostettu lanttukukko,
tuoksu roikkuu verhoissa,
ilo kiipeilee katossa, eksyksissä,
kullanruskeat piparit pellillä uunin suulla.
(Kaneli, neilikka, kardemumma)

Tuosta on kauan.
Tänäänkin leivoin, joulutorttuja ja katkarapupiiraan. Ei joulu kuitenkaan tunnu samalta kuin siellä maalla.
Haimme kuusen omasta metsästä. Sulatimme ja koristelimme. Koristeet eivät olleet kummoisia, jotain nauhaa ja lippuja, kynttilöitä.
Aatonaattona teimme aina karjalanpiirakoita, monta pellillistä, koko naisväki yhdessä. Se oli hauskaa. Leivoimme pipareita ja pullaa. Uuniin karjalanpaistia. Kinkkua ei tuohon aikaan harrastettu. Karjalanpaisti ja sekahedelmäkiisseli, riisipuuroa. Joskus jopa appelsiineja ja omenia. Niitä saatiin vain jouluksi. Ei niitä muulloin tainnut olla edes myytävänä.
Aattoilta oli harras. Ensin lypsettiin lehmät, annettiin niille jotain pikkuherkkua. Sitten virityttiin juhlaan. Pantiin kahvi kiehumaan, pullat pöytään ja laulettiin joululauluja. Joskus taidettiin lukea evankeliumikin. Illan odotettu kohokohta oli lahjojen jaon jälkeen Sillanpään joulupakina. Sen kuuntelimme aina radiosta.
Lempeässä kynttilänvalossa korkeista ikkunoista näkyi taivas, usein kirkas, pakkashuurteisten puiden takana. Kävimme portailla kurkistamassa  hankien valkoisuutta, varjoja, oksien kahinaa, valoja naapurin ikkunoissa. Niin rauhallista ja hiljaista. Mieli levossa. Pyhän kosketus.