Olimme ristiäisissä niinkuin on totuttu sanomaan, nytten puhutaan myös kastejuhlasta. Niin oli pikkuinen nätti ja tapitti kirkkailla silmällään suoraan rohkeaa syliinottajaa. Rauhallinen ja hyväntuulinen kuuluu olevan. Hyvä niin, onnea vielä vanhemmille ja isovanhemmille! Tapasimme myös sukua, niitä entisiä tuttuja ja lapsen isän sukulaisia, uusia ihmisiä. Tapaaminen on mukavaa, virkistävää. Katselee ihmisiä silmiin, miettii, mitä hänelle kuuluu ja kysäisee sitten. Enemmän pitäisi olla kontakteja, nähdä useammin, mutta kun se on tullut nykyisin niin hankalaksi, ihmiset varjelevat reviirejään. Onneksi on joulun aika, sukujen aika. Silloin on lupa tulla, nähdä ja tulla nähdyksi. Minä olen jouluihminen edelleen, ei sille mitään mahda.
Maailman melskeet vain tuppaavat aina huolestuttamaan. Kumajavat niin ikävästi taustalla. Ja huolestuttaa muutoinkin, sekä maahanmuuttajien puolesta että hiukan ehkä toisinkin päin. Puolesta siksi, että tulevat useimmat sodan keskeltä, turvattomuuden, puutteen ja nälän keskeltä. Tulevat tänne Eurooppaan, kohtaavat ja ylittävät rajoja ja raja-aitoja. Kaikkialle ei oteta mielellään vastaan. Paljous pelottaa. Mutta tuskastuttaa myös ajatella, mitä he vaelluksellaan kokevat, kuva-aineisto on väliin kauhistuttavaa. Ja mihin päätyvät, telttoihin, tilapäismajoituksiin, vastaanottokeskuksiin ja saavat oleskeluluvan, jos ovat onnekkaita. Sillä välin, vettä, räntää, kylmyyttä, väsymystä, toivottomuutta, pelkoa. Olen joskus miettinyt, jos itse olisin matkalla. Sitä on hyvä muidenkin miettiä. Miten jaksaisi. Tuntuu, etten jaksaisi, ainakaan enää tätä nykyä. Tällainen samaistus on omiaan herättämään myötätuntoa, rukoilemaan heidän puolestaan, toivomaan että sodat asettuvat, saadaan rauha ja jälleenrakentaminen pääsee alkamaan.

Marraskuun 11. Laiskuus ei liene lahja, mutta...

Kuukausi on taas kierähtänyt kannoillaan. Säät, kuten viimeksi tavatessa, hämärää, tihkuista, ei tosin kovin kylmää. Minulle sopii. En rakasta pakkasta enkä lunta. En edes hiihtämistä. Joten, ei syytä valittaa.
Kävimme elokuvissa, katsomassa Kätilön. Kirjakin oli tullut luettua. Ei hassumpi, elokuvateknisesti suorastaan hieno, maisemat, Lapin sota, lavasteet. Upeita. Alun sotiminen kesti tosin turhan kauan, mutta sitten parani, tuli henkilökuvausta enemmän, ihmissuhdekuvioita. Mainiot Krista Kosonen, Tommi Korpela ja muut. Loppuratkaisu vesitetty eikä kirjan mukainen, mutta muutoin, pidin. Oli muuten isänpäivä, mieheni ja tyttäremmekin tykkäsivät. Eli valtakunnassa kaikki hyvin.
Tässä välillä käväisin kirjamessuilla ja ostin kassillisen joululahjakirjoja. Nyt olen epätoivoisesti yrittänyt vähän selailla ja lueskella, etteivät olisi ihan sopimattomia, kun en kaikkia tekijöitä ennestään tuntenut. Siinä sitä hommaa piisaa!
Harrasteryhmämme lukupiirikin oli viime viikolla, meillä kotona, kun tapaamme vuoron perään kunkin luona. Teemme ruokaa, nautimme lasillisen viiniä ja keskustelemme, keskustelemme, keskustelemme. Emme vain valitusta kirjasta, tällä kertaa Murakamin Vaiteliaan miehen vaellusvuodet-opuksesta, vaan kaikesta maan ja ylisen ja alisen taivaan välillä. Puhe ropisee kuin sade peltikatolle, on se niin tyhjentävää, tutussa seurassa ja estottomasti.
Illalla on tarkoitus mennä konserttiin, ei tällä kertaa musiikkitaloon tai vastaavaan, vaan ihan paikalliseen Lummesaliin. Silti mukavaa, odotan. Välillä tuntuu, että aavikoituu, ilman kulttuuria ei halua elää, mutta kun ei saa luitaan liikkeelle.
Kohta tulee joulun aika ja tapaamisia enemmän, suvun tai sukujen kesken varsinkin. Niitä odotellessa: jaksetaan.

Lokakuu. Hyytävän kylmää, mutta aurinkoista. Hiljaiseloa paitsi mitä nyt tavataan ystäviä ja sukua ja erityisesti mummon pikkuista.

Maailmalla kuohuu ja pakolaisia virtaa kuin vettä Volgassa. Sijoittamisvaikeuksia tuntuu olevan. Pieni pohjoinen maamme houkuttelee yhtäkkiä etelän ihmisiä. Vai olisiko pakko tulla, sodan jaloista.

Vaatii paljon sopeutumista, puolin ja toisin, mutta auttaa pitää, niitä jotka ovat avun tarpeessa.
Mietin usein, mitähän tästä tulee, säilyykö rauha Euroopassa, Afrikan puolella soditaan, itäkin on vähän epävakaa ja nyt Venäjän ja Amerikan kireä poskisuudelma. Hyvät vallanpitäjät, malttia, malttia! Emme tosiaan halua menettää rauhan tilaa. Rukoillaan ja toivotaan.

Perjantai 25.9.2015. Lämmintä, aurinkoista. Niin oli eilenkin. Eilen kävi tytär ja lapsenlapsi. Odotettuja vieraita. Tai ei vieraita, omaa väkeä. Syötiin, leikittiin. Paljon on lapsi oppinut, puhumaan, olemaan. Sanoja ja lauseita, mielekkäitä, miettiviä, kysyviä. Lapsessa huomaa, miten aika kuluu, miten elämä menee eteenpäin. Eteenpäin sittenkin, ulkomaailman kaaoksesta huolimatta. Sydäntä lämmitti, kun lapsi pyysi vähän ennen kotiinlähtöään: Ota mummo syliin! Kauneimmat sanat maailmassa: Ota syliin. Niillä pääsee monen harmaan päivän läpi!

   Kuukausi taas kulahtanut. Mihin? Ei mihinkään oleelliseen. Tavallista syystohinaa.
   Ympärillä sitä vastoin tapahtuu, paljon ja käsittämättömälla vauhdilla. Pakolaisia tulvii rajojen yli Eurooppaan. Ihmisillä on hätä. Ehkä lopulta puolin ja toisin. Tulijoilla  ja vastaanottajilla. Tulijoilla hengestään, elämästään, lapsistaan, tulevaisuudestaan. Vastaanottajilla, miten toimia, mihin sijoittaa, mitä tapahtuu, kun yhteiskunta muuttuu niin nopeasti. Kuinka sopeudutaan, miten suhtaudutaan toisiimme. Ajan kanssa hyvä asia, henkisesti ja taloudellisesti. Mutta tällä hetkellä? Liian paljon muutoksia liian lyhyellä aikavälillä. Säilyykö yhteiskuntien järjestys, pitääkö pinna?
   Aika on hirveän kaoottinen. Odotamme ja pähkäilemme, mitä sitten. Kuinka kauan tätä jatkuu?
En tiedä, ei kukaan tiedä. Olemme odottaneet rauhaa Syyriaan, Ukrainaan. Ei ole tullut. Puuttuu tahtoa ja kykyä. Ei osata sopia, nähdä pitemmälle.
   Löytyisipä joku, joka osaisi sanoa syntysanat, rauhansyntysanat!

Elokuu aluillaan. Lämpimämpää. Mustikat kypsyneet, mökillä oleiltu useampaan kertaan, raadettu, rehkitty ja nautittu, tavattu vanhoja tuttuja, sitä tavanomaista meininkiä. Mökki aina hiukan ehostuu, saa maalia pintaan ja rästiin jääneitä paikkoja korjataan.
Poliittisesti vatkataan samoja juttuja, nyt sorvataan yhteiskuntasopimusta. Joku sopimus pitäisi saada aikaan, että päästäisiin paikoilleen jämähtäneestä olotilasta. Eteenpäin, vaikka etanan vauhdilla. Ja yhteiseen hyvään pyrkien. Sitä lienee kyllä vaikea määritellä riippuen siitä, missa asemassa ja pisteessa kukin on. Panen toivoni tähän "viimeiseen yritykseen". No, eihän se tietysti viimeinen ole, mutta kun on niin kauan odotettu tilanteen selviämistä, on alkanut usko huojua. Mutta kärsi sielu! Joskus olen havainnut, että paistaa aurinko risukasaankin. Toivottavasti näinä elokuun päivinä lopulta paistaisi. Voidaan toivossa!

Heinäkuu kohta puolivälissä ja mitä odotammekaan. Pieni siivu hellettä ei olisi pahitteeksi. No tämänkaltaisten kesäkelien ansio on siinä, että ehtii lukea ja tehdä vaikka ristikoita. Muutamia tuttavuuksia on syntynyt. Aiemmin keväällä luin Murakamin Norvegian Wood ja hiukan myöhemmin saman kirjailijan Vaiteliaan miehen vaellusvuodet. Pidin molemmista, erityisesti jälkimmäisestä. Murakami ei hötkyile, vaan kuljettaa juonta vitkastellen, mutta niin, että mielenkiinto säilyy. Henkilöt eivät ole mitenkään tyypillisesti japanilaisia eikä Tokio tapahtumien taustalla ole lainkaan sellainen ruuhkainen suurkaupunki, joissa juniin sulloudutaan henkensä kaupalla. Meno on maltillista, paljon liikutaan pyörillä ja kävellen, myös usein junalla kyllä, varsinkin jälkimmäisessä kirjassa, jossa päähenkilö toimii asemien suunnittelijana. Siinä piipahdetaan Suomessakin juonen sivukäänteenä ja ote on ystävällinen, lämmin. Henkilöt ovat aika persoonallisia, mutta Murakami syväluotaa ihmisten tekoja ja vaikuttimia heinosti. Suosittelen.
Parhaillaan olen lukemassa eteläafrikkalaisen nobelistin omaelämäkerrallista tuotosta Nuoruus vuodelta 2002. En oikein ole onnistunut lämpenemään sille, vaikka kerronta onkin sinänsä valaisevaa kuvausta taiteilijan itsensä etsimisestä, haparoinnista, joka ei vielä tässä teoksessa ole johtanut mihinkään, mutta myöhempi tuotanto tietysti osoittaa, että on kyse lahjakkaasta kirjailijasta. Lisäksi luen myös ruotsalaisen Jan Guilloun teosta Madam Terror, joka oli Ruotsin myydyin kirja vuonna 2006, enkä yhtään ihmettele. Teksti tempaa mukaansa ja vie nykypolitiikan mutkallisiin kuvioihin. Törmätään tuttuihin maailmanluokan poliitikoihin nimiä myöten. Jatkan mielenkiinnolla.
Ja jos ei jaksa lukea, voi tehdä ristikoita. Hauskaa homma sekin, varsinkin jos saa jonkun tehtyä kokonaan tai liki kokonaan. Joten kaivetaan tästä harmaasta heinäkuusta muutama pilkahdus hengen valoa. Moikka!

Kehärata tuli testattua. Eipä ollut kummoinen elämys, suuri osuus istuskelua pimeässä tunnelissa. Maisema-anti oli vähäinen. Hyödyllinen kyllä poikittaisliikennetta tarvitseville ja lentokentälle matkaaville, kunhan lentokentän laituri on valmis. Samalla tuli piipahdettua Cityssä, käytyä Hietsun torilla ja tavattua perhettä, ennen muuta lapsenlasta. Leikkipuistossakin piipahdimme. Ihana päivä, aurinkoinen ja lämmin. Kyllä Helsinki on kaunis kaupunki. Puistoja ja leikkipuistoja joka puolella. Hyvä elää lapsenkin kanssa, vaikkei omaa pihaa olisikaan. Vaatii vain hiukan viitseliäisyyttä.
Unohtui siinä reissun myötä Kreikka-siksak ja muut maailmanpoliittiset sakkaukset. Ei tälle huseeraukselle juuri mitään voi. Pitää vain yrittää iloita siitä, mitä vielä on.

Raataja rahanalainen? No, on raatamisessa jotain hyvääkin. Tulee terve väsymys ja jonkin sortin tyydytyksen tunne, kun on taas yksi homma listalta pois pyyhittävissä. Nurmikko ajettu, aita leikattu, maalta tuodut saunahalot sahattu. En kyllä ollut tekemisen subjekti, vaan apuvoimissa. Hyvä niinkin. Lapsenlapsikin kävi, äitinsä ja tätinsä kanssa. Teimme metsäkävelyn. Pienellä ihmisellä riittää ihmettelemistä. Matka joutuu hitaasti, mutta ehkä kehittyviin aivoihin piirtyy tarpeellista rakennusainetta. Valtava elämänhalu. Ja ruokahalu. Ei tarvitse satuja kertoilla niinkuin omille lapsille joskus. Kuppi tyhjenee ja vatsa täyttyy. Mukavaa sitä on seurata, kun ei ole kasvatusvastuussa.
Hauska ja hyödyllinen päivä. Enemmän tällaista.

Moikka taas, blogipäiväkirjani! Laiskasti olen sinua tervehtinyt. Pitäisikö yrittää parannusta. Satuin katsomaan Studio 55:sta ja sieltähän tupsahti eteen positiivari, positiivisuuden ammattilainen. Nimi pääsi jo karkaamaan, mutta ajatus ei. Kopsahti taas nilkkaan. Pitääkö aina ruikuttaa, aina mellastaa ikävissä asioissa. Tilanteita voisi näköjään silmäillä toisinkin. Ajatus positiivarilla oli, että minkä toivot tapahtuvan, usko siihen ja ponnistele sitä kohti. Ennemmin tai myöhemmin olet päämäärääsi lähempänä. Ja kannusta ja innosta muita. Eli kanna kaverin kuormaa, mutta ei naama mutturalla. Vaikutti hyvin viisaalta. Pitääpä kokeilla.

Juhannus tuli ja meni. Kohta koko kesäkuu. Onneksi on mökki ja pläntti maata niin kaupungissa kuin korpien kätköissä Pohjois-Karjalassa. Joten työtä riittää. Heinä kasvaa kylmänäkin kesänä. Ja tänään oli sitä paitsi lämmintä, hellettä sanoisin. Aitaa leikatessa ja roskia haravoidessa tuli niin kuuma, että heikotti. Mitäs valitin. Aina kalahtaa omaan nilkkaan. Työ pitää mielen kurissa. Hyvä kun sitä piisaa. Ja kyllä piisaa. Täällä kun saa paikat joltiseenkin järjestykseen, pitää ponkaista maalle ja rykäistä samat kuviot. Heinää ja taas heinää. Hikeä ja saunan lämmitystä. Ehtii sentään lukea silti ja kykkiä sohvalla muutaman elokuvan verran. TV-studio ei tosin kummoisiakaan tarjoa. Vähissä ovat vanhan ajan kunnon kuvat. No tuleepa lähdettyä sitten jaloittelemaan, konserttiin ja jopa juhannustansseihin! Että silleen.

Huomenna juhannusaatto! Kylmää ja sateista edelleen. Miten tämä meneekin näin. Talous laahaa, supistuksia ja leikkauksia, joita on pakko tehdä. Kohdentuvatko oikeille ihmisille? Ehkä eivät. Eläkeläiset tuntuvat ainakin oleva pahassa puristuksessa. Studio 55:n vieraana käväisi jokin aika sitten Eläkeläisten keskusliiton toiminnanjohtaja Timo Kokko puhumassa pieneläkeläisten puolesta. Poimin muutamia lukuja. Toivottavasti kuulin ja kirjasin oikein. 54 % suomalaisista saa eläkettä alle 1400 euroa, 33 % alle 1100 euroa ja 200 000 alle 800 euroa. Ei naurata, jos ei ole muita tuloja tai perusvarantoa kertynyt matkalla siihen mennessä. Eihän tuolla elä, ei millään, ainakaan pääkaupunkiseudulla. Maaseudulla on tietysti hitusen helpompaa, varsinkin jos sattuu olemaan oma mökki ja pikku palsta sen ympärillä. Siellä on myös mahdollista vuokrata jonkinmoinen viljelypläntti. Kaupungissa se on vaikeampaa ja palstat ovat pitemmällä. Maaseudulla on myös helpompi kerätä marjoja ja sieniä tai muita luonnon antimia. Mutta ei ole helppoa sielläkään. Onnistuu se sinnikkäälle tietysti täälläkin, jos on terveet kintut ja säkillinen sisua. Eihän eläkkeiden pitäisi olla noin pieniä. Varsinkin kun jotkut kahisuttelee setelikasoissa. Eläkkeiden pienuus johtaakin pahimmillaan siihen, ettei raha riitä mihinkään. Jopa lääkkeet pitää puolittaa. Herätys kansalaiset !!! Asumistukia leikataan. Mikäli kuulin oikein 70 % menettää asumistuen ja 1/4:lta  leikataan 100 e kuussa. Tuntuu pahalta. Tässä kylmässä maassa, poliittisesti epävakaassa maailmassa pitää vielä ajatella joka päivä riittääkö raha asumiseen, ruokaan ja lääkkeisiin. Arktisuus on jo sinänsä kyllin suuri rangaistus. Keksisikö joku, miten tästä päästäisiin kuivemmalle maalle.

Huhtikuu lopuillaan. Vappua varrotaan, edelleen kylmää kuin kellarissa. TULEEKO TÄSTÄ KESÄÄ?
Vaalit tuli ja meni. Ihan hyvinhän siinä kävi. Vihreät ja vasemmisto tosin kummastelivat ja ymmärrän kyllä. Taiteilijoiden tulotalous on täysin rempallaan. Muut ryhmät saavat edes jotain tukea, mutta taiteellaan ns. elävät, pikemminkin muita elättävät, eivät saa edes hippusia, joitakin onnekkaita lukuunottamatta. Ja kuitenkin he tuovat muille, meille tavan kansalaisille iloa ja helpotusta, aivoravinnetta. Jälleen sanoisin, häpeä Suomi. Korjatkaa asia kiireesti. Miksi yhden ryhmän täytyy kärsiä  kaikkien edessä ristinpuussa, vaikka eivät liene enempää syntiä tehneet kuin muutkaan.

Mutta se vaalien tulos. Sehän oli ihan ok. Tuntuu turvalliselta, koska työtä ja toimeentuloa tarvitaan. Uskoisin, että tällä kokoonpanolla, olipa hallitus sitten punertava tai sinertävä, se kyllä onnistuu, jos yli päätään on onnistuakseen.

Katsoin ulkolinja-ohjelman Troikan kylmää kyytiä ja puistatti. Miten on mahdollista, että ihminen pystyy ja haluaa sillä tavoin ja siinä määrin valehtelemaan. Ennen muuta tietysti itselleen, mutta samalla muille. Haitat, kaaos valuu meille muille. Jollette ole katsoneet, kannattaa katsoa. Silmät miltei tippuu päästä, vaikkei ole ennestäänkään ruusunpunaisten lasien läpi kurkistellut. Sanattomaksi panee, onkohan ihmiskunnalla enää mitään mahdollisuutta korjata kurssia.

Täytyy olla. TÄYTYY OLLA. Tätä taustaa vasten tuntuu turvalliselta meikäläinen vaalitulos. Ne olivat arvovaalit, vaikka vihreät ja vasemmisto eivät niiden merkitystä tässä mielessä havainneetkaan. Minusta kansalaiset äänestivät eettisyydestä, rehellisyydestä. Kyllästymispiste keinottelutaloudelle täyttyi. Toivottavasti uusi eduskunta suntautuu kansan viestiin täydellä vakavuudella.

Huhtikuu aluillaan. Pääsiäinen ja kylmää kuin kellarissa. Onneksi sateli, kasteli maan, se tietää kevättä, vaikka odottaa pitääkin.
Vaalikuume hehkeimmillään, mutta ei ole paljon, mistä luvata, paitsi leikkauksia. Saas nähdä, mitä niskaan ropisee, jahka vaalit on ohi. Mitä ja kenelle. Näyttää että etuoikeutetut ovat eduistaan huolta pitäneet. Sieltä ei leikata, sakset käy lähempänä meikäläisten päitä.
Yksi kelvollinen ehdotus on ikäänkuin sivuhuomautuksena vilahtanut. Tehtäisiin toimeentulotuesta vastikkeellista. Heikoimpaan ainekseen sekin kyllä osuu, mutta toisaalta. Miksi pitää terveelle ja työkykyiselle ihmiselle maksaa pelkästä kotona olosta. Mikäli on terve ja työkykyinen, kaikki toimeentulotuen saajat eivät ole. Mutta jos on, niin hyvin voisi ohjata sellaiselle tuen saajalle tukea vastaan työtä, sellaista, jota asianomainen pystyy tekemään vaarantamatta omaa tai työn kohteen terveyttä ja turvallisuutta. Töitä löytyisi roppakaupalla. Vanhusten ulkoiluttamiseen, virkistystoimintaan, pienten kotihommien, siivouksen, kaupassa käymisen suorittamiseksi. Moni muukin homma sopivalla ohjauksella onnistuisi. Joten, mitä jos mietittäisiin asiaa. Ei olisi tarpeen silti hiki hatussa huhkia. Pienempikin aika tai jakso välillä riittäisi. Tässä pitäisi vain taas kerran huomioida, ettei muita etuja leikattaisi. Sosiaaliturvan eturemontti on kiireellisimpiä asioita. Työtä suosivaksi, turhian kiemuroita poistaen. Etuja voitaisiin varmasti sen jälkeen nostaakin, että toimeentulo paranisi. Terve järki käyttöön, uusi eduskunta! Hieman inhimillisyyttä ja suoruutta!

Vanhusasia puhuttaa mediassa ja syytä onkin. Miten lieneekin mahdollista, että meillä näitä "uudistuksia" rykäistään hihasta ihan tyhjän päälle. Laitoshoitoa puretaan, mutta eipä tietenkään ole etukäteen mietitty, miten asiakkaista sen jälkeen huolehditaan. Näyttää, että on valittu luomumenetelmä. Pärjätkööt, miten pärjäävät tai sitten ei. Eihän minkään sivistysvaltion hallinto voi tehdä näin. Ei Suomi kyllä olekaan sivistysvaltioksi noteerattava ollut aikoihin. Pitääkö ehkä palauttaa huutolaisperinne. Meitä mummoja ja ukkoja aletaan kaupata torilla eniten maksavalle. Vaikka kukapa meistä mitään maksaisi, vaikka olemme osuutemme työstä tehneet ja valtion kassaa aikanamme kartuttaneet. Nyt on ostoarvo huvennut samaa tahtia kuin euron valuutta.
Sanotaan, ettei ole riittävästi hoitohenkilökuntaa. Miksi ei? Koulutetaan. Onhan meillä paitsi varsinaiset koulutettavien ikäluokat myös suuri määrä työhaluisia työttömiä ja sitten on ns. syrjäytyneet. Tästäkin populaatiosta löytyy varmasti halukkaita, jos opiskelussa avustetaan ja järjestetään opintotuki. Luvataan lisäksi kohtuupalkka ja inhimilliset työehdot valmistuttua. Siihen on varaa, jos koulutusikäluokat ovat riittäviä. Rahaakin löytyy, jos palauttelette veroparatiiseista edes murusia yhteiseen käyttöön. Nyt aika tuntuu menevän pelkkään vaalitaistoon. Toivon että seuraava eduskunta on kyvykkäämpi ja asenteiltaan oikeampi. Äänestäkää hyvät ihmiset sellaisia, jotka teistä tuntuvat edes potentiaalisilta vastuunkantajilta. Ei sinne suunsoittajia tarvita. Niitä on yleensä tupa tulvillaan.

Politiikassa minua ärsyttää, että siinä tehdään ja teetetään turhaa työtä. Katsotaan nyt vaikka sotea. Vuosikausia paperia käänneltiin ja piilouduttiin naamarin taakse, pelattiin räsypokkaa. Nyt on hätä jos ei housussa niin ainakin käsissä. Kolmessa viikossa pitäisi sotkusta rykäistä kelvollinen laki. Niinkuin ei nyt olisi huomattu, että kaikki ei ollut perustuslain mukaista tai muuten viimeisteltyä. Suotta sitten ihmetellään, jos syntyy vaikeasti tulkittavia pykäliä ja pahan kerran virheellisiä päätöksiä. Kalliiksi käy, jollei ole tähän asti jo käynyt.

Politiikassakin pitäisi ymmärtää vetkuttelun seuraamukset. Niinkuin nyt myös työttömyydessä ja syrjäytymisessä. Hirveän paljon likaista päätöksentekoa, päätösten siirtelyä ja päätöksiin ryhtymättömyyttä. Tekijöitä ja työtä löytyisi, jos raskittaisiin oikaista tukiviidakon ja työlain-säädännön vionoumat. Tuet estävät työn ottamisen työhalukkailta. Aikoihin on eletty. Ehdottaisin oskarpalkintoa tässä tähän asti määrittelemättömässä näyttämötaiteen lajissa. Ei kannata mennä töihin, se johtaa etujen karsimiseen. Parempi jämähtää penkkiin persuksilleen. Onkohan meidän odotettava vuosisata vai peräti kaksi ennenkuin tätä järjestelmää ryhdytään uusiksi rustaamaan.

Vielä vanhusasiaa ja valoa näkyvissä! Johannes Koroma Lauantaivieras-palstalla Vantaan Sanomissa 21-22 helmikuuta 2015 esitti todella mielenkiintoisen katsauksen asiaan. En voi olla referoimatta sitä. Suora lainaus: "Dementikot täyttävät kaksi kolmasosaa terveyskeskusten sairaalapaikoista, vaikka he eivät tarvitse sairaalahoitoa. Suomessa heitä on vuodepotilaina 50-kertainen määrä Ruotsiin verrattuna. Heidät suljetaan osastoille liikkumattomiksi, vaippoihinsa käpristyviksi hoidokeiksi." Koroma puhuu miljardien kustannusvuodosta. Hän ehdottaa dementikkojen sijoittamista tuettuihin palveluasuntoihin ja kuntouttaviin hoivakoteihin, mikä on kustannuksiltaankin sairaalahoitoa halvempaa. Tällaista ehdotusta ei voi olla kannattamatta. Ei vain ole tullut itselle eikä ehkä kaikille muillekaan mieleen, että asiat on näin organisoitu itse asiassa suoten päiten kehnosti, vaikka todella paremmin olisi organisoitavissa. Katsoin ehkä noin vuosi sitten dokumentin eräästä hoitokotikokeilusta, jossa sovellettiin juuri äskeisenlaista ideaa. En muista enää, minkämaalaisesta dokumentista oli kyse. Siinä joka tapauksessa eri kuntoisille vanhuksille järjestettiin virkistystoimintaa ja kuntouttavaa liikuntaa. Vaikutus oli häkellyttävä. Jopa sängyn pohjalle jääneet hoidokit virkistyivät huomattavasti. Puhumattakaan lievemmin "poissaolevista". On ihan varmasti myös taloudellisesti kannattavaa satsata kuntouttavaan liikuntaan, henkiseen herättelyyn mielihyvää tuottavan viriketoiminnan avulla. On pakko raapia hämmästyksestä päätä: Miksei ole tehty näin? Tosin meilläkin oli  syksyllä hoivakoti kuntoon-ohjelmasarja, joka viritteli asioita. Mutta pelkään, että hieno ajatus on taas jätetty niin sanotusti pöydälle. Kun sen sijaan pitäisi ravistella hihat, vetää henkeä ja ryhtyä todella töihin.
Koroma jatkaa: "Eniten hoitoa tarvitsevien vaatimat voimavarat olisi kohdistettava uudelleen, ja järjestelmä on pakotettava nykyaikaistumaan. Silloin voitaisiin vanhuksille tarjota samaa kuin lapsille, subjektiivista oikeutta hoitoon."  Kiitos, Johannes Koroma! Viisaasti sanottu. Erityisesti tuo "... järjestelmä on pakotettava..."  Ilahduin syvästi. Ehkä tilanne ei olekaan niin synkkä kuin miltä näyttää. Tarvitaan vain oikeita päätöksiä, oikeaa asennetta ja suurta sydäntä jälleen. Pitää päästä tekemisen asteelle. Varmasti siihen tarvitaan pientä pakkoa, kuten Koroma huomauttaa. Aikanaan tämä koskettaa kuitenkin meistä useimpia, joten muistetaan muistuttaa.

Ei saatu ehkä tulitaukoa aikaan vieläkään Ukrainan, separatistien ja Venäjän välille. Kaikki varuillaan, niinhän se on, vaikka huoli ja tappiot kasvavat puolin ja toisin. Ei pitäisi aloittaa sotaa, jota ei pysty lopettamaan.

Viime päivinä on puhuttu taas vanhusten hoidosta. Oikeastaan sen puutteesta. Tässä taitaa käydä samoin kuin mielenterveyssektorilla taannoin. Lopetettiin sairaalapaikkoja hyvässä uskossa ja kiireellä. Ei muistettu kehittää etukäteen avopalveluja vastaamaan hoidon tarvetta kentällä. Eihän siitä hyvää seurannut. Eikä seuraa tästäkään. Vanhusten hoito siirtyy kotiin. Niin kauan kuin on järjissään ja töppöset heiluu, mikäs siinä. Hoitamattakin pärjää, jos pystyy itse itsestään huolehtimaan. Sitten kun nämä reunaehdot eivät enää täyty, tulee ongelmia. Jälleen toistuu ennakoimattomuuden virhe. Kuka huolehtii vanhuksesta kotona? Omaishoitaja. Kyllä, jos sellainen kenellä on. Ja jos omaishoitajan kunto on hoidettavaa parempi. Usein taitavat vanhukset köpötellä rinta rinnan kohti maalia. Lapsilla on huolensa ja vastuunsa omasta perheestään, ei siltä taholta vättämättä mittavaa apua voi saada. Kaikilla ei ole edes lapsia eikä pahemmin muitakaan sukulaisia, ainakaan sellaisia, jotka ovat valmiita sitoutumaan hoitovastuuseen. Näyttää todella huolestuttavalta. Varsinkin kun tiedonkulku eri yksiköiden välillä reistailee. Vanhus voidaan palauttaa sairaalasta kotiin, mutta mahdolliselle kunnan tms. hoitotiimille ei ole tietoa ehditty välittää. Saattaa käydä niin, ettei kukaan vastaa ruuasta ja esim. lääkityksestä. Se on jo hengenvaarallista. Olen lukenut, että kunnallinen hoito on niin kuormitettua, että varttitunti korkeintaan riittää yhdelle hoidettavalle, siitäkin osa menee tietojen kirjaamiseen koneelle. Ei ole aikaa keskustella, ei kuunnella, puhumattakaan siivouksesta ja muusta  "toisarvoisemmasta". Kukahan senkin tekee köyhälle ja avuttomalle mummolle tai papalle. Miten tämä on tähän mennyt ja mihin vielä ajaudutaan. Ikinä en haluaisi noin avuttomaan jamaan jäädä, mutta ei tässä omakaan tilanne loputtomiin ruusuisena hohda. Saas nähdä sitten.

Hyvän mielen uutisiakin toisinaan eteen tupsahtaa, kuten hiljattain tapahtui. Ice heartsin kerrottiin saaneen lisää jalansijaa Suomen urheiluelämässä. Mikäli oikein muistan 26 uutta  Ice hearts-ryhmää on perustettu ympäri Suomea. Aivan upeaa! Kiitos Ville Turkka ja kumppanit. Teette todella erinomaista työtä nuorison hyväksi, kohderyhmänne tarvitsee sitä kipeästi. Olit pahoitellut, Ville Turkka, että kunnat ja valtio eivät ymmärrä avustuksiaan jakaessaan ennaltaehkäisevän työn merkitystä. Se on enemmän kuin totta. Lasketaan vain, paljonko tällä hetkellä pitäisi taskusta ropoja pulittaa eikä ollenkaan suostuta käsittämään, miten moninkertaisen koron se kasvaisi aikanaan, kun ei tarvisisi korjata tehtyjä vahinkoja, laiminlyötyä hoitoa ja välittämisen puutetta. Olen koko pienen ikäni yrittänyt puhua tästä sekä työssäni erityisopettajana, aikanaan, että muissa kommenteissani. Sanomaa on vaikea saada läpi, vaikka se on pelkkää matematiikkaa. Surullista. Ihanaa on sitä vastoin, että löytyi joku, joka vastaanotti viestin, peliyhtiö SuperSchell! SuperSchell on ryhtynyt lehtiartikkelin mukaan tukemaan Ice heartsia! Siinä on kaksi sydäntä kohdannut toisensa. Melkein ilosta itkettää.
Kaiken kukkuraksi Ice hearts-idea on alkanut levitä myös ulkomaille. Jos jotain tekee tosissaan, se kantaa pitkälle!

Mietinpä tässä tätäkin, kun paikallista lehteä lukiessani törmäsin uutiseen sairaaloiden täyttyvän liukastuneiden kansalaisten ranne- ja nilkkavammojen hoidosta. Ei ihme, että täyttyvät. Tiet kuin peiliä vaihtelevien pakkasten ja suojasäiden jäljiltä. Auraajan käytyä kävelyteillä, jälki on entistä hurjempi. Ei siihen auta kenkien liukuesteet eikä edes kävelysauvatkaan. Pitkään saa odotella, ennenkuin hiekoittaja ehtii hätiin. Se kyllä auttaisi, jos tapahtuisi vikkelämmin. Pakostakin tulee mieleen, mistä on kyse. Koko syksy on ollut lumetonta ja sulaa. Ei ole kunnilla ollut auraus- eikä lumenajokuluja. Luulisi silloin säästyneen kuntien kassaan pitkä penni, jota voitaisiin nyt ulosmitata oikea-aikaisina auraus- ja hiekoitustoimintoina. Eihän se raha itsestään kulu, jos momentilla ei ole ollut kulutarvetta.

Nyt on kuulkaas siivoustalkoot ihan luudan kanssa. Rikat ja roskat pois jaloista. Säästötalkoina näitä oikeastaan markkinoidaan. Kun raha hupenee valtion ja kuntien kukkarosta, jostain on pakko kulunkia vähentää. Ja mistä muusta se tapahtuisi kuin pienen ihmisen elintilasta. Mm asukastalot, joita on Helsingillä kymmenkunta, Vantaalla ja Espoolla muutama. Ne pitäisi nyt ottaa pois virkavallan kululistalta ja jättää vapaaehtoisten hoidettaviksi. Säästö lienee pieni, haitta sitä vastoin tosi suuri. Tavallisten ihmisten henkireikä, tapaamispaikka, jossa myös saa erilaisia palveluita, vertaistukea, neuvontaa, ruokaa ja kahvia. Nekö pitäisi nyt lopettaa. Jo on markkinat! Ymmärtäisi, jos sillä mittavasti korjattaisiin yhteiskunnan menoja. Kolikoita kilahtaa kovin niukasta kruunun kukkaroon tästä lähteestä. Toinen "loistoidea" oli liikkumisen säästöt. Täkynä tarjottiin alennuksia yli 70-vuotiaiden lipun hintoihin pääkaupunkiseudulla. Se sinänsä on hyvä asia, mutta jos lapsi heitetään pesuveden perään, ei tunnu enää mukavalta. Pyörätuoli- ja rollaattoriliikkujien etuuksia kavennettaisiin samalla ikäänkuin korvauksena, niin myös sokeiden ja muiden vammaisryhmien. Lapset rattaineen ja vaunuineen saisivat kulkea liputta vielä busseissa, mutta ei metrossa tai raitiovaunuissa. Tästäkään ei valtion tai kunnan kukkaro sanottavasti kostuisi. Ei tunnu rikka rokassa. En ymmärrä, en vaikka haluaisin.
Eikö meiltä löytyisi varakkaampia yksilöitä ja ryhmiä, joilta lohkaista hitunen valtion velan katteeksi. Miten olisi vakuutusyhtiöt, pankit ja isot firmat, joilla tuntuu olevan valuuttaa niin paljon, että yhtenään paratiisin portteja kolkuttelevat ja tilejään järjestelevät.

Juhlakausi ohi, loppiainenkin jo takana. Ihan hyvä, tolkuttomat pyhät alkoivat rasittaa. Pari arkipäivää ja taas siestaa. Minä tykkään tekemisestä, kohtuullisesta sellaisesta. Ei jaksa lojua päiväkausia ja jos on kovin kurja keli, uloskaan ei saa lähdettyä. Nyt on hyvä. Arki rutiineineen palaa. Kuusen kun saisi vielä heivattua ulos. Pitää ruveta riisumaan. Se tuo riisuminen on näillä kymmenillä muutenkin tuttua touhua. Tärkeitä asioita vähän kerrassaan otetaan pois tai joutuu ainakin jonotuslistalle. Onneksi terveys on vielä kohtuukunnossa. Pitää koputtaa maalaamatonta puuta. Mutta puhti ei ole kuten nuorempana, jos nyt oli silloinkaan. Aika lisää mielikuviin omaa hohdettaan. Täytyy yrittää pitää pää ja kroppa kunnossa. Mieli reippaana. Se on joskus haasteellista tuo mieli, kun on saanut synnyinlahjana melkoisen tosikon karaktäärin. Vaikka kyllä siellä Savo-Karjalassa nauraakin osattiin, välistä ihan pikku pisara silmäkulmassa. Ja nytkin hyviä tuttuja tavatessa ja vanhoja muistellessa. Miksei ihan perhepiirissäkin. Kummallisia sattumuksia välistä tielle osuu ja huumori on helpoin tapa selvitä haasteellisista asioista. Pitäisi melkein mennä naurujoogaan. Olen monesti ajatellut. Ei ole tullut vielä lähdettyä. Onneksi on hupsuja ystäviä ja hupsu suku, joiden kanssa aukoa päätään. Kun oikein saa asiat juurta jaksain jutusteltua, helpottaa. Ja onneksi on hyvää kirjallisuutta. Se päihittää  monta tyhjää hetkeä ja suo sielulle einettä. Joten Eteenpäin!

Hyvää Uutta Vuotta 2015! Joulu meni, välipäivät ja uudenvuodenaatto. Nyt on käännettävä puhdas sivu. Haastetta kerrakseen, tässä maailmanajassa. Onneksi sai hetken lämmitellä perhepiirin ja suvun keskellä. Ihmiset ympärillä ovat niin tärkeitä.

Ensiksi tulee tässä mieleen tuon lämmittelyn vaikeus osalle meistä lähipiirin ulkopuolisista. Kaikilla ei ole, missä lämmitellä. Niinkin perustavan tärkeä elementti kuin asunto saattaa puuttua. Todella tärkeä, kun muistaa pohjoisen maamme vaihtelevat sääolosuhteet.

Asunnon puute tuntuu kansalaisen näkökulmasta katseltuna tahalliselta syjinnnältä. HSkin keskusteli asiasta näyttävästi 29. 12. 2014. Jos nyt en ihan väärin muista, pääkaupunkieudulla on yli miljoona neliötä tyhjillään hylätyissä toimisto- ja liikerakennuksissa, joista jonkunmoinen osa soveltuisi hyvin muutettavaksi asunnoiksi.

Hakemuksia on tehty eri tahoilta (kts HS 29.12), mutta yhteiskunta jarruttaa, Helsingin osalta Helsingin kaupunki. Eikä rikas Espookaan taida olla Pekkaa parempi. Ei tehdä tarvittavia kaavamuutoksia asian mahdollistamiseksi. Miksi?

Tämänkaltainen tonttipolitiikka on luonnonvastaista. Mikä hirvittavä asuntopula pääkaupunkiseudulla vallitsee. Tuhansia täysin asunnottomia, kymmeniä tuhansia asuntojonoissa. Virkamiehen korviin ei hätä tunnu kuuluvan. Ymmärrän, jos asuntorakentaminen on kallista, ja raha on tiukalla. Tässä asiassa ei ole siitä kyse, vaan epäeettisestä jarruttamisesta. Useat tahot ovat yrittäneet muuttaa esim. toimistotaloja asuinkiinteistöiksi, mutta kaupunkisuunnitteluvirasto vitkuttelee keksimällä erilaisia tekosyitä. Kaavamuutoksia ei hevillä heru.

Joskus on parempi kaataa vanha talo ja rakentaa tilalle kokonaan uusi, modernimpi, useampia kerroksia. Toimistotaloissa ja tehdaskiinteistöissä on kuitenkin paljon sellaisia, että näin ei tarvitsisi tehdä. Saneeraus, vesi- ja huonetilojen järjestely, sisäremontti ja sisustus riittäisi. Jos on hyväkuntoiset perusrakenteet, kuluja säästyy. Miksi ei anneta lupia? Sopii vain kysyä. Tällaiset ihmiset eivät ole tainneet koskaan olla irtisanomisuhan alaisia, eivät ole tainneet nyssyköineen soitella sukulaisten ja tuttujen ovikelloa, että pääsisikö päiväksi pariksi tai pitemmäksi aikaa pakkaselta suojaan. Mutta vaikka eivät olekaan, luulisi ihmisillä olevan hitunen eläytymiskykyä, kykyä samaistua huonompiosaisen reaalimaailmaan. Asunto on kiistaton perustarve ja perusoikeus tässä maassa. Sen eteen pitäisi jokaisen kynnelle kykenevän tehdä jotain. Eikä suinkaan jarruttaa poliittisista tai tonttipoliittisista syistä. Siinä ehtii kurki kuolla ennenkuin suo sulaa.