Perjantai 25.9.2015. Lämmintä, aurinkoista. Niin oli eilenkin. Eilen kävi tytär ja lapsenlapsi. Odotettuja vieraita. Tai ei vieraita, omaa väkeä. Syötiin, leikittiin. Paljon on lapsi oppinut, puhumaan, olemaan. Sanoja ja lauseita, mielekkäitä, miettiviä, kysyviä. Lapsessa huomaa, miten aika kuluu, miten elämä menee eteenpäin. Eteenpäin sittenkin, ulkomaailman kaaoksesta huolimatta. Sydäntä lämmitti, kun lapsi pyysi vähän ennen kotiinlähtöään: Ota mummo syliin! Kauneimmat sanat maailmassa: Ota syliin. Niillä pääsee monen harmaan päivän läpi!

   Kuukausi taas kulahtanut. Mihin? Ei mihinkään oleelliseen. Tavallista syystohinaa.
   Ympärillä sitä vastoin tapahtuu, paljon ja käsittämättömälla vauhdilla. Pakolaisia tulvii rajojen yli Eurooppaan. Ihmisillä on hätä. Ehkä lopulta puolin ja toisin. Tulijoilla  ja vastaanottajilla. Tulijoilla hengestään, elämästään, lapsistaan, tulevaisuudestaan. Vastaanottajilla, miten toimia, mihin sijoittaa, mitä tapahtuu, kun yhteiskunta muuttuu niin nopeasti. Kuinka sopeudutaan, miten suhtaudutaan toisiimme. Ajan kanssa hyvä asia, henkisesti ja taloudellisesti. Mutta tällä hetkellä? Liian paljon muutoksia liian lyhyellä aikavälillä. Säilyykö yhteiskuntien järjestys, pitääkö pinna?
   Aika on hirveän kaoottinen. Odotamme ja pähkäilemme, mitä sitten. Kuinka kauan tätä jatkuu?
En tiedä, ei kukaan tiedä. Olemme odottaneet rauhaa Syyriaan, Ukrainaan. Ei ole tullut. Puuttuu tahtoa ja kykyä. Ei osata sopia, nähdä pitemmälle.
   Löytyisipä joku, joka osaisi sanoa syntysanat, rauhansyntysanat!